Tietoja minusta

Oma kuva
Toimintaterapeutiksi tullut tradenomi ja tuore rintamamiestalon asuja kerää asioita blogiin muistin tueksi ja konkretisoi ajatuksia kirjoittamalla.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Tee työtä, jolla on tarkoitus

Nyt asiaa semmoisesta kuin tekemisen puute! Siis tekemistähän olisi, mutta kun ei ole aikaa. Tai energiaa. Tai kumpaakaan. Joka paikkaan pitäisi revetä, koko ajan tekee eikä mitään silti kerkeä. Työnteko vie minulta hengen! Olen nyt kaksi ja puoli viikkoa tuuraillut vanhassa työpaikassa kesälomia ja ymmärrän täysin, miksi työikäiset lihovat helposti. Miten olen koskaan jaksanut mennä jumppaan töiden jälkeen? Olen aivan mehuton.

Tästä päästäänkin sellaiseen asiaan kuin tasapaino. Tuottavuustoiminnot on sillä lailla hieman väärä termi kyseiselle ryhmälle, että minun tämänhetkiset tuottavuustoimintoni eivät ainakaan ruoki tuottavuutta. Päinvastoin, kun pääsen kotiin töistä, olen kuin joku elukka, joka kuluttaa yhdessä touhussa itsensä loppuun ja joutuu sitä varten keräämään voimia loppuvuorokauden (tulee mieleen yksikin notkea eläinlaji, jota esiintyy esimerkiksi meillä - ensin kahden minuutin hullu spurtti, jonka aikana karvan määrä kissassa vähenee 10% kun taas ympäröivässä ilmassa sitä on 20% enemmän. Miten se on muuten mahdollista?). Olen ehkä hieman idealisti, mutta haluan, että kaikki mitä teen LISÄÄ elämän laatua, ei vähennä sitä. Juu, töistä saa rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on, jos ei jaksa lähteä mihinkään käyttämään sitä? Ei, kyllä ainakin minulle työn pitää olla yksi niistä kivoista jutuista mitä saan tehdä. Ymmärrän kyllä, että joka duunissa on kakkapuolensa, mutta en halua 11kk vuodesta odottaa sitä yhtä ihanaa, sateista kuukautta, jolloin pitäisi sitten toteuttaa itseään, olla perheen kanssa, hoitaa parisuhde ja muut ihmiskontaktit.

Olen tiedostanut, että aivoni eivät ehkä ole siinä kondiksessa, jossa ne olivat ennen kuin aloin lisääntyä. Eka päivä töissä oli kammottava - kykenin pitämään mielessäni ehkä yhden kokonaisen tehtävän kerrallaan. Pikkuhiljaa aivosto on taas kytkeytynyt tehovaihteelle, ja periaatteessa kaikki sujuu kuin ennenkin. Kotiin tullessa kuitenkin olen zombi. Työasioita lukuunottamatta olen myös töissä zombi. Kollega tervehtii, tajuan sen kahden minuutin kuluttua. Lämmitän lounasta astiakaapissa, laitan naamanpesuainetta hammasharjaan. Pikkasen jännittää se, että työssäkäyminen edellyttää tunnin ajamista, pääasiassa yksin. Varokaa hirvet, I'm a loose cannon! Kimppakyydissä joku sentään oli sanomassa, kun nopeusrajoitus vaihtui, minä keskityin tiehen ja ehkä vähän keskusteluun EU:n taloustilanteesta. Eikä aihe edes herätä minussa intohimoja! Viime yönä nostimme pojan jatkamaan unia neljän maissa meidän sänkyymme, ja kun pieni ihminen käpertyi minua vasten, minä mietin, että oho unohdin hoitaa yhden asian perjantaina töissä, pitääpä laittaa hälytys puhelimeen maanantaille. Olen hieman huolissani.

No sitten tämä fyysinen puoli. Selkäni kestää kymmenen kilon puntin ja kahden kauppakassin kantamisen, kahden tunnin kävelylenkin, palikoiden keräämistä tuhat kertaa päivässä, kaksi festivaalipäivää jalkojen päällä, mutta ei tätä istumisen määrää. Positiivista on se, että töissä on moottoripöydät, joten seisominenkin onnistuu. Olen tosin huomannut, että kun ruudulle lävähtää fiiliksen vievä työtehtävä, poistuu myös voima kehosta ja on pakko istua (nyt ymmärrän konkreettisesti, mitä eräässä toimintaterapian teoriassa määritelty eletty keho-homma tarkoittaa).

On se luojan lykky, että tätä herkkua on tarjolla enää kaksi viikkoa, vaikka olenkin ihan positiivisella mielellä. Ihmiset ovat kivoja, työ itsessään ihan ok ja pienen lapsen äitinä löydän mukavia puolia myös tunnin työmatkasta yksin autossa, myös puolen tunnin lounastauko lämpimine ruokineen tuntuu hyvälle. Silti, toimintakykyni on selkeästi laskenut ekaan opiskeluvuoteen tai kotiäitiaikaan verrattuna. Vaikka tunneissa teen vähemmän hommia kuin kouluvuonna, energiaa kuluu sitäkin enemmän - eikä sitä energiaa mitä pitäisi kulua eli siis vyötäröä kaventavaa. Tasapainoa ei voi mitata tunneissa, ainakaan pelkästään. Kyse on laadusta. Kliseistä, mutta totta.

Tulipahan vaan mieleen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Yksi ihminen painaa pitkää päivää ja on elämänsä kunnossa, ärsyttävällä tavalla pitää huolta koko elämästään niin, että tekisi mieli työntää jokeen se superhiippari. Toinen tekee kuuden tunnin päivää tai löhöilee kotona ne pitkät päivät, ja luulisi ehtivän siivota, mutta kämppä on kuin hävityksen kauhistus ja tyyppi myös. Sitten on se, joka tekee ylitöitä pahat mielessä ja se, joka pötköttää hyvällä fiiliksellä vaikka vuoden putkeen. Yksilöllä on yksilön tarpeet ja siinäpähän sitten onkin haastetta, että onnistuu kaivamaan kunkin energiavarkaat ja -lähteet esiin. Ovatko ne omat edes aina itselle kirkkaasti selvillä?

1 kommentti:

  1. Niin hyvin mietiskelty ja kirjoitettu :) Toivotaan että se tasapaino löytyy syksyksi itsekullekin ;)

    VastaaPoista