Lakka-ajatuksia

Lakan poiminta on kuin elämä. Välillä tarpoo eteenpäin nostaen polviaan korkealle, ettei kompastuisi suopursuihin ja risuihin. Hillametsästys ei ole hättäsen ihmisen harrastus. Kiirehtimällä näkee vain raa'at hedelmät ja saa palata möksälle tyhjin astioin ja tarjota odottajille eioota. Ei sillä, että vastaanotto täydelle rasiallekaan välttämättä kovin positiivinen olisi. Edetään sopivalla hitaahkolla vauhdilla, mutta tarpeeksi faarttia ettei myöskään imeydy suonsilmäkkeeseen. Katsetta ei voi kiinnittää vain eteenpäin, vaan on vilkuiltava myös sivuille ja silloin tällöin pysähdyttävä kyttäilemään syvemmälle ryteikköön. Suolla vaanivat myös kaatuneiden puiden juuristoihin muodostuneet kuopat, joihin astumalla liikavauhdissa saattaa kääntää polvensa nurin.

Sumopainijan asento on hyödyllinen lakastaessa, koska kypsät marjat painavat varren notkolle ja parhaat palat ovat jemmassa tyhjältä näyttävien lehtien alla. Elämässäkin täytyy välillä painaa kyynärpäät polviin ja kurkkia ruohonjuuriin - kannattaa kokeilla myös uusia näkökulmia, kuten vilkuilua jalkojen välistä paluusuuntaan, saattaa nähdä jotain, jonka on liiallisella vauhdilla tai mietteissään ohittanut. Palata voi, jos tarpeelliseksi näkee, mutta kandee punnita tarkkaan, osaako enää takaisin siihen mistä lähti. Liian ahne ei parane olla. Matkan varrella näkyy painaumia levänneen elikon jäljiltä. Silmät on paree pitää auki myös eteen osuvien erikokoisten kakkakasojen varalta. Tosin pashaan astuminen ei haittaa, jos on oikeanlaiset jalkineet, sillä suo pesee kumpparit kun vaan jatkaa matkaa eikä jää paikalleen möllöttämään tai omia käsiään likaamaan. Jos on kärsivällinen, voi huomata männynoksien liikkuvan tuulessa huojuvalle puulle epätavallisesti ja muuttuvan sarvipariksi, joiden alta killittää kaksi tarkkaavaista, korkealla sijaitsevaa silmää. Elä hätäänny, persjalkaisen ei kannata suolla lähteä pinkomaan ainakaan kilpaa hirven kanssa. Ystävällisesti jutellen selviää tästäkin, tarvittaessa voi ottaa uuden suuntiman loivasti kaartaen sinne mistä oli tulossa ja toivoa, että karvakasa tajuaa, etten ole metsästysaikeissa, vaikka olenkin pukeutunut punaiseen isän vanhaan toppatakkiin (heinäkuussa).

Tämmöisiä oivalluksia tulvi mieleeni Etelä-Vartsalan harmaan taivaan alla raivatessani yksin (no oli mukana eräopasisäpuoli, koska olen sitä varmasti eksyvää sorttia, mutta mahduimme samalle suolle toisiamme näkemättä) tietä suopursuviidakon keskellä. Niin oli hiljaista, että korviin sattui. Saaliina lähes litra oransseja pilvimarjoja.