Lakka-ajatuksia

Lakan poiminta on kuin elämä. Välillä tarpoo eteenpäin nostaen polviaan korkealle, ettei kompastuisi suopursuihin ja risuihin. Hillametsästys ei ole hättäsen ihmisen harrastus. Kiirehtimällä näkee vain raa'at hedelmät ja saa palata möksälle tyhjin astioin ja tarjota odottajille eioota. Ei sillä, että vastaanotto täydelle rasiallekaan välttämättä kovin positiivinen olisi. Edetään sopivalla hitaahkolla vauhdilla, mutta tarpeeksi faarttia ettei myöskään imeydy suonsilmäkkeeseen. Katsetta ei voi kiinnittää vain eteenpäin, vaan on vilkuiltava myös sivuille ja silloin tällöin pysähdyttävä kyttäilemään syvemmälle ryteikköön. Suolla vaanivat myös kaatuneiden puiden juuristoihin muodostuneet kuopat, joihin astumalla liikavauhdissa saattaa kääntää polvensa nurin.

Sumopainijan asento on hyödyllinen lakastaessa, koska kypsät marjat painavat varren notkolle ja parhaat palat ovat jemmassa tyhjältä näyttävien lehtien alla. Elämässäkin täytyy välillä painaa kyynärpäät polviin ja kurkkia ruohonjuuriin - kannattaa kokeilla myös uusia näkökulmia, kuten vilkuilua jalkojen välistä paluusuuntaan, saattaa nähdä jotain, jonka on liiallisella vauhdilla tai mietteissään ohittanut. Palata voi, jos tarpeelliseksi näkee, mutta kandee punnita tarkkaan, osaako enää takaisin siihen mistä lähti. Liian ahne ei parane olla. Matkan varrella näkyy painaumia levänneen elikon jäljiltä. Silmät on paree pitää auki myös eteen osuvien erikokoisten kakkakasojen varalta. Tosin pashaan astuminen ei haittaa, jos on oikeanlaiset jalkineet, sillä suo pesee kumpparit kun vaan jatkaa matkaa eikä jää paikalleen möllöttämään tai omia käsiään likaamaan. Jos on kärsivällinen, voi huomata männynoksien liikkuvan tuulessa huojuvalle puulle epätavallisesti ja muuttuvan sarvipariksi, joiden alta killittää kaksi tarkkaavaista, korkealla sijaitsevaa silmää. Elä hätäänny, persjalkaisen ei kannata suolla lähteä pinkomaan ainakaan kilpaa hirven kanssa. Ystävällisesti jutellen selviää tästäkin, tarvittaessa voi ottaa uuden suuntiman loivasti kaartaen sinne mistä oli tulossa ja toivoa, että karvakasa tajuaa, etten ole metsästysaikeissa, vaikka olenkin pukeutunut punaiseen isän vanhaan toppatakkiin (heinäkuussa).

Tämmöisiä oivalluksia tulvi mieleeni Etelä-Vartsalan harmaan taivaan alla raivatessani yksin (no oli mukana eräopasisäpuoli, koska olen sitä varmasti eksyvää sorttia, mutta mahduimme samalle suolle toisiamme näkemättä) tietä suopursuviidakon keskellä. Niin oli hiljaista, että korviin sattui. Saaliina lähes litra oransseja pilvimarjoja.

Oi niitä aikoja osa I - Chile

Menneeseen ei parane jäädä vellomaan, mutta nyt on vähän pakko palata vuodenvaihteeseen 09-10. Silloin ennen, kun olimme vielä vapaita, teimme hienon matkan Chileen. Ikuna en ole niin paljon bussissa istunut, mutta ne kolme viikkoa olivat kyllä unohtumattomat Andeille rikkoutuneine busseineen ja chihulaumoineen - maa jätti ikuisen jäljen oikein hyvässä mielessä. Kivointa oli turistireitiltä lipeäminen perhetutun kotiarkeen, jossa pääsi näkemään sitä oikeaa elämää. Matkalla päätin myös, etten koskaan enää mene kalliseen ketjuhotelliin, jos hostelleja on tarjolla. Ihan mahtavia majoitusmahdollisuuksia pilkkahintaan! Hostellimarkkinat eivät tietty kaikkialla ole ehkä niin kehittyneitä kuin Etelä-Amerikassa reppureissaajien vanavedessä, mutta sanoisin yhdenkin karsean 150€ hikiyön Kuopion Sokoksessa kokeneena, että veikkaisin tuolla summalla pääsevän aika kivaan B&B-paikkaan missä vaan.

Ruuasta kun tykätään, ostimme reissusta kirjan Secrets of Chilean Cuisine, jonka voisi vitsikkäästi väittää liittyvän maailman lyhyimpien teosten joukkoon, kuten mm. Ruotsalaiset sotasankarit. Olen todella huono kertomaan vitsejä, joten en luonnollisestikaan nyt muista muita tuosta luettelosta, ne oli kyllä hauskoja! Minä en kuitenkaan mitenkään väheksy kyseisen maan ruokakulttuuria, vaan esimerkiksi Anthony Bourdainin telkkuohjelmassa chileläinen ruoka esiteltiin vähän samassa valossa kuin suomalainen. Tässä tätä lihapiirakkaa, eikös olekin aika junttia, hehheh. Anthony voi minun puolestani pitää tunkkinsa, sillä me ainakin ihastuimme moniin chileläisiin herkkuihin. Kaikenmaailman merenelävät tuli maisteltua sekä tietysti viiniä. Lisäksi nautimme muutamankin annoksen kansallisruokaa elikäs ranskiksia! Hostellipohjalta reissatessa tulee tietysti eteen inhottava velvollisuus syödä koko ajan ravintoloissa ja joka ainuan ravintolan ja välipalapaikan listalla oli ranuja, ja niitä sai minkä tahansa kanssa ja vaikka ilman. Ovat kuulemma valuneet pohjoisesta.

Avokadoa oli myös tarjolla useampia lajikkeita ja ihan oikeasti ne taitavat olla vähän virallisempaa kansallisruokaa. Palta (avokado paikallisittain) ja tomaatti ison jauhelihapihvin ja pehmeän sämpylän kanssa ohittavat hampurilaisskenessä mennen tullen turkulaiset arizonat ja ihan parasta on tomaattiviipaleilla päällystetty avokadomuusi oliiviöljyllä ja ripauksella suolaa jälkiuunipalan painikkeena. Completos, "hot dogit", olivat osuvaa välipalaruokaa, joista tosin sai vatsan just niin täyteen, että kävely kaupungilla ei ihan heti houkuttanut.

Completos (kuva kopioitu)

Nythän en tietysti muista minkään muiden ruokien nimiä, joten vähän ontoksi jää tämän kirjoituksen fakta-anti. Yhden kumminkin muistan, ja se on empanada! Ja niitä teimme viime viikolla sisäpiknikille vihdoin ja viimein. Nämä kesäiset sadekelit tekivät vähän hallaa ulkopikniksuunnitelmille, mutta ajattelimme, että me emme luovuta. Niinpä leiriydyimme olkkarin lattialle chileläis-italialaiselle lattiapäivälliselle, tarjottavina empanadoja ja focacciaa sekä vissyä. Taustalla pyörivät Stigin videot youtubesta (toivottavasti lapsi ei ymmärrä vielä kuulemaansa eikä sen puoleen näkemäänsäkään) ja me pötköttelimme lattialle levitetyn pussilakanan päällä. Tämä oli romantisoitu versio. Tosiasiassahan pesto levisi peitolle kun kersa ei suostunut syömään focacciaa, jauhelihat ja oliivit lentelivät empanadasta kun poika söi reiän molempiin päihin ja heilutteli piirakkaa sekä veti lopuksi kilarit kun ei saanut leikkiä täydellä korkittomalla vissypullolla.

Vasemmalla empanadaa ja oikealla focacciaa

Empanadoja on kahta sorttia - horno ja fritas, eli uunissa paistetut ja rasvassa paistetut. Sisälle voi tunkea lihaa, mereneläviä tai juustoa (tai mitä ikinä tulee mieleen). Me teimme terveellisemmän version, eli uunipiirakat. Sisälle tuli jauhelihaa ja sipulia, jotka oli maustettu tomaatilla ja chilillä, sekä muutama oliivi ja kananmunanviipale sekä rusinoita. Näitä ostimme useasti pitkille linja-automatkoille asemilta, joissa ainakin isoimmissa oli konditoria. Pisin taisi olla kahdeksan tunnin luokkaa matkalla etelään tai kymmenen tunnin reissu Argentiinan puolelle sisältäen jo mainitun useamman tunnin seisahduksen bussin hajottua auringon paahteessa Andeilla, Elossa -tyyliin (mies oli varma, että muut matkustajat kyttäsivät häntä silmät kiiluen, että tuo me syödään ekana, tuo iso).

Korkista en luovu

Noissa munkkimyymälöissä asiointi olikin oma taiteenlajinsa, tajusin, kun seisoskelin ja odotin omaa vuoroani, että joku kysyy "ja mitä teille". Ei kysytty. Sinne piti runnoa, kertoa tarpeet, sai lapun johon kirjoitettu hinta, sitten runnomaan toiselle tiskille, maksu, takaisin ensimmäiselle tiskille, runnoen, kuitin kanssa, pussi kainaloon, ulos. Periaatteessa piti jonottaa, mutta jonottamalla ei pitkälle pötkinyt. Äkkiähän sen runnomisen oppi, mutta seuraavalla kerralla Nurmi&Sulosella katsottiin vähän pahasti.

Ehkä oli vähän kauan uunissa...

Chilestä voisin tarinoida loputtomiin, niin paljon mahtui kolmeen viikkoon ja silti liian vähän. Vaikka takaisin tai muuhun kutsuvaan kohteeseen (EI Thaimaa) tekisi mieli, seuraavaksi voisi ehkä käydä Turun Linnassa, Käsityöläismuseossa tai Taidemuseossa. Muu maa mansikka mutta omassa maassa vielä mustikatkin syömäti. Lähiviikkoina mökille mustikkamettään!

Mussu.

Tee työtä, jolla on tarkoitus

Nyt asiaa semmoisesta kuin tekemisen puute! Siis tekemistähän olisi, mutta kun ei ole aikaa. Tai energiaa. Tai kumpaakaan. Joka paikkaan pitäisi revetä, koko ajan tekee eikä mitään silti kerkeä. Työnteko vie minulta hengen! Olen nyt kaksi ja puoli viikkoa tuuraillut vanhassa työpaikassa kesälomia ja ymmärrän täysin, miksi työikäiset lihovat helposti. Miten olen koskaan jaksanut mennä jumppaan töiden jälkeen? Olen aivan mehuton.

Tästä päästäänkin sellaiseen asiaan kuin tasapaino. Tuottavuustoiminnot on sillä lailla hieman väärä termi kyseiselle ryhmälle, että minun tämänhetkiset tuottavuustoimintoni eivät ainakaan ruoki tuottavuutta. Päinvastoin, kun pääsen kotiin töistä, olen kuin joku elukka, joka kuluttaa yhdessä touhussa itsensä loppuun ja joutuu sitä varten keräämään voimia loppuvuorokauden (tulee mieleen yksikin notkea eläinlaji, jota esiintyy esimerkiksi meillä - ensin kahden minuutin hullu spurtti, jonka aikana karvan määrä kissassa vähenee 10% kun taas ympäröivässä ilmassa sitä on 20% enemmän. Miten se on muuten mahdollista?). Olen ehkä hieman idealisti, mutta haluan, että kaikki mitä teen LISÄÄ elämän laatua, ei vähennä sitä. Juu, töistä saa rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on, jos ei jaksa lähteä mihinkään käyttämään sitä? Ei, kyllä ainakin minulle työn pitää olla yksi niistä kivoista jutuista mitä saan tehdä. Ymmärrän kyllä, että joka duunissa on kakkapuolensa, mutta en halua 11kk vuodesta odottaa sitä yhtä ihanaa, sateista kuukautta, jolloin pitäisi sitten toteuttaa itseään, olla perheen kanssa, hoitaa parisuhde ja muut ihmiskontaktit.

Olen tiedostanut, että aivoni eivät ehkä ole siinä kondiksessa, jossa ne olivat ennen kuin aloin lisääntyä. Eka päivä töissä oli kammottava - kykenin pitämään mielessäni ehkä yhden kokonaisen tehtävän kerrallaan. Pikkuhiljaa aivosto on taas kytkeytynyt tehovaihteelle, ja periaatteessa kaikki sujuu kuin ennenkin. Kotiin tullessa kuitenkin olen zombi. Työasioita lukuunottamatta olen myös töissä zombi. Kollega tervehtii, tajuan sen kahden minuutin kuluttua. Lämmitän lounasta astiakaapissa, laitan naamanpesuainetta hammasharjaan. Pikkasen jännittää se, että työssäkäyminen edellyttää tunnin ajamista, pääasiassa yksin. Varokaa hirvet, I'm a loose cannon! Kimppakyydissä joku sentään oli sanomassa, kun nopeusrajoitus vaihtui, minä keskityin tiehen ja ehkä vähän keskusteluun EU:n taloustilanteesta. Eikä aihe edes herätä minussa intohimoja! Viime yönä nostimme pojan jatkamaan unia neljän maissa meidän sänkyymme, ja kun pieni ihminen käpertyi minua vasten, minä mietin, että oho unohdin hoitaa yhden asian perjantaina töissä, pitääpä laittaa hälytys puhelimeen maanantaille. Olen hieman huolissani.

No sitten tämä fyysinen puoli. Selkäni kestää kymmenen kilon puntin ja kahden kauppakassin kantamisen, kahden tunnin kävelylenkin, palikoiden keräämistä tuhat kertaa päivässä, kaksi festivaalipäivää jalkojen päällä, mutta ei tätä istumisen määrää. Positiivista on se, että töissä on moottoripöydät, joten seisominenkin onnistuu. Olen tosin huomannut, että kun ruudulle lävähtää fiiliksen vievä työtehtävä, poistuu myös voima kehosta ja on pakko istua (nyt ymmärrän konkreettisesti, mitä eräässä toimintaterapian teoriassa määritelty eletty keho-homma tarkoittaa).

On se luojan lykky, että tätä herkkua on tarjolla enää kaksi viikkoa, vaikka olenkin ihan positiivisella mielellä. Ihmiset ovat kivoja, työ itsessään ihan ok ja pienen lapsen äitinä löydän mukavia puolia myös tunnin työmatkasta yksin autossa, myös puolen tunnin lounastauko lämpimine ruokineen tuntuu hyvälle. Silti, toimintakykyni on selkeästi laskenut ekaan opiskeluvuoteen tai kotiäitiaikaan verrattuna. Vaikka tunneissa teen vähemmän hommia kuin kouluvuonna, energiaa kuluu sitäkin enemmän - eikä sitä energiaa mitä pitäisi kulua eli siis vyötäröä kaventavaa. Tasapainoa ei voi mitata tunneissa, ainakaan pelkästään. Kyse on laadusta. Kliseistä, mutta totta.

Tulipahan vaan mieleen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Yksi ihminen painaa pitkää päivää ja on elämänsä kunnossa, ärsyttävällä tavalla pitää huolta koko elämästään niin, että tekisi mieli työntää jokeen se superhiippari. Toinen tekee kuuden tunnin päivää tai löhöilee kotona ne pitkät päivät, ja luulisi ehtivän siivota, mutta kämppä on kuin hävityksen kauhistus ja tyyppi myös. Sitten on se, joka tekee ylitöitä pahat mielessä ja se, joka pötköttää hyvällä fiiliksellä vaikka vuoden putkeen. Yksilöllä on yksilön tarpeet ja siinäpähän sitten onkin haastetta, että onnistuu kaivamaan kunkin energiavarkaat ja -lähteet esiin. Ovatko ne omat edes aina itselle kirkkaasti selvillä?