Tietoja minusta

Oma kuva
Toimintaterapeutiksi tullut tradenomi ja tuore rintamamiestalon asuja kerää asioita blogiin muistin tueksi ja konkretisoi ajatuksia kirjoittamalla.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Itsenäinen Suomi

Jokin aika sitten oli aamuteevessä mielenkiintoinen juttu. Elina Paju oli kertomassa väitöksestään, joka oli etnografinen tutkimus materiaalisuudesta, ruumiillisuudesta ja toimijuudesta päiväkodin arjessa. Tutkija lähti päiväkotiin ajatuksena saada tietoa vuorovaikutussuhteista, muttei tuntunut saavan kiinni mistään. Asiaa pohdiskeltuaan hän kekkasi, että tilanteessa vaikuttaa paljon muutakin kuin ihmiset - fyysinen ympäristö ja sen erityispiirteet. Tämähän me toimintaterapeutit jo tiesimmekin. Mutta! Tutkija huomasi mielenkiintoisen eron tyttöjen ja poikien välillä. Tytöt saavat spontaanisti enemmän läheisyyttä toisiltaan ja aikuisilta, koska heillä, toisin kuin pojilla, on A) pinnejä ja pompuloita, B) pitkät hiukset ja C) nappeja ja rusettinauhoja vaatteissaan. He ihailevat ja hipelöivät toistensa vaatetuksia ja hiuksia ja saavat näin huomaamattaan ja tarkoituksetta, mutta tarkoituksenmukaisesti läheisyyttä ja fyysistä kosketusta. Myös aikuiset menevät lähemmäksi tyttöjä ja pidemmäksi aikaa auttaessaan nappeja kiinni, kiinnittäessään tukkalenkkejä ja solmiessaan rusetteja. Mitä tekevät pojat? Vetävät nepparilliset housut ylös ja viilettävät eteiseen pukeutumaan käytännöllisiin vetoketjuvaatteisiinsa ja tarralenkkareihinsa, jotka viisaat vaatesuunnittelijat ovat heille (ja heidän vanhemmilleen) suunnitelleet.

Miksi tämä on sitten oleellista? No. Kun meillä on tämä hermosto, jonka kautta tulevan aistitiedon perusteella saamme tietoa siitä missä olemme ja miten päin. Lapsi tarvitsee fyysistä kosketusta jäsentyäkseen ja ymmärtääkseen oman paikkansa ympäristössä ja oman nahkansa sisällä. Minuus syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja kosketuksella on suuri merkitys. Lisäksi auttamistilanteessa muiden kanssa lapsi voi jutustella aikuisen kanssa ja saada kuulluksitulemisen kokemuksia. Mietin vaan, että onko tässä selitys ilmiölle nimeltä kotimörkö? Se, jolle pienenä sanottiin, että olepas nyt reipas. "Älä itke." Sitten siitä tuli reipas, eikä se enää sitten kenellekään kertonutkaan miltä siitä tuntuu. Se ei myöskään osannut koskea eikä tulla kosketetuksi.

Tässä esikoisen (pojan) kasvatuksen tuoksinassa olen huomannut, että lapsen itsenäisyys on aika tavoiteltava asia Suomessa. Itselle saattoi olla vähän iso kriisi sen toukan tulo tähän talouteen, ja välillä olen itsekin suunnannut aktiivisesti sitä päivää kohti, kun tuo kerää kamppeensa ja muuttaa omaan kotiin mm. yrittämällä saada sitä nukkumaan omassa sängyssä, pissimään pottaan vuoden vanhana jne. Yritän kuitenkin ajatella, että ihokontaktin määrä on laskeva käyrä kun puhutaan omasta lapsesta. Viidentoista vuoden kuluttua saan olla kiitollinen jos se halaa jouluna ja juhannuksena, sanotaan, mihin en kyllä suostu! Minä haluan kasvattaa pojasta empaattisen ja lämpimän, kosketusta pelkäämättömän miehen.

1) Sille kasvatetaan heviletti. 2) Converset on NIIN tulevan kevään tarhakengät. 3) Kevättakissa on ehkä jotain nauhoja ja kesäpaidat on kaikki kauluspaitoja. 3) Viereen en kumminkaan ota ennen kolmea, kun timanttiporan vieressä on vähän huono nukkua.

Halikaa myös niitä poikia, isojakin, myös kotimörköjä!

Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Buka.jpg; Mörkö jaksossa Keskitalven kokko

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti