Tietoja minusta

Oma valokuva
Toimintaterapeutiksi tullut tradenomi ja tuore rintamamiestalon asuja kerää asioita blogiin muistin tueksi ja konkretisoi ajatuksia kirjoittamalla.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Vuonna 2013....

Nämä asiat olivat ajankohtaisia vuonna -13, mutta eivät enää, joten siirrän ne tähän blogitekstiksi sivulootasta möllöttämästä. Opinnäytetyö on valmis ja toimintaterapeutin hommia teen, joten sikäli senkin tavoitteen voi merkitä saavutetuksi. Kamera on joutunut lapsipuolen asemaan, mutta ehkä sen aika vielä koittaa.

..opiskelen järkkärin saloja ja otan paljon ihania kuvia. Paljon kuvia otettu, vähemmän opiskeltu kameraa.
..hankin kesätyöpaikan, missä pääsen soveltamaan opittua. Check!
..saamme opinnäytetyön valmiiksi. Viitekehysraakile valmis, ryhmä ohjattu, loppuhaastattelut tehty! Huomenna suunnittelemaan analysoinnin aloittamista.
..opettelen kiitollisuutta ja katsomaan menneisyyden ja tulevaisuuden sijasta eniten ympärilleni sekä hyväksyvällä katseella peiliin ja sisäänpäin. Ömm....
..uin meressä. Check!
..järjestän aikaa liikunnalle. Check!
..laulan ja soitan paljon. CHECK!
..Festarit! Ruisrock! Jos sinne tulee muutakin kuin HIM. Myös Turun Yöt, koska PMMP nähtävä. Check, molemmat.
..ihmettelen ja nauran paljon lapsen kanssa ja hänen touhujaan. Välillä myös itken. Terrible two's you know. Check.
..käymme mökillä. Check!
..ainakin suunnittelen hieman myöhästynyttä häämatkaa. Check! Barcelonassa vierailtu.
Näillä suunnitelmilla toivon saavuttavani hieman lisää tyytyväisyyttä ja hieman vähemmän hermon kireyttä kuin tänä vuonna. Tässähän pitää alkaa vielä asettaa uusia tavoitteita kun melkein kaikki on tehty!

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kaappientyhjennyssämpylät

Ei millään osaa olla himassa yksin tekemättä mitään! Ihme tauti. Jonkun aikaa surffasin netissä, mikä pistää pidemmän päälle hermostuttamaan, joten minä rupesin leipomaan. Muutto on tulossa, joten päätimme tyhjentää ruokakaapit mahd tyhjiksi ennen sitä. Ei sillä, että meille mitään herkkua pääsisi kaappeihin kertymään. Yksi paketti savoiardikeksejä on muuten jostain kumman syystä säilynyt! Pitänee duunata yksi (isohko) tiramisu vielä täällä asuessa, kuitenkin paketti painaa varmaankin 100g, joten ei kyllä jaksa kantaa.

Erityistaitoni on olla leipomatta ohjeen mukaisesti. Mikään sämpyläresepti ei säväyttänyt, joten päätin tehdä oman. Pakkasessa oli eräästä uunikana-ateriasta (kyllä, se oli oikeasti kana, enkä osta sellaista enää) jäänyttä kypsää ohrasuurimoa ja lisäksi muutama tuoreen salvian lehti. Vähän sipulia vielä ja siinä se makoisan sämpylän alku. Enää pitäisi leipoa... Intoa piisaa, taitoa ei niinkään, kärsivällisyyttä vielä vähemmän. Ongelmani lienee kyllä oikeastaan se, että en pysty säilyttämään kiinnostusta asioissa niin pitkään, että kykenisin tutustumaan kaikkiin vaikuttaviin tekijöihin kunnolla. Silloin kun on pakko, esim töissä, koulussa ja lapsen kakkapesulla, pystyn tiristämään tarkkaavaisuuteni äärimmilleen ja suuntaamaan sen tarvittavaan asiaan tarpeeksi kauan. Asioissa, joiden lopputuloksella ei oikeasti ole väliä vaan tärkeintä on tekeminen, menen yleensä tunteella. Leipominen, ompelu, askartelu... Näitä riittää. Joskus käy tuuri ja lopputulos on jees. Joskus lopputuloksen voi luovasti käyttää jossain muualla kuin aiotussa. Joskus...

Tällä kertaa sämpylöistä tuli loistavia! Tosi pehmeitä ja sipulista, kananrasvaisesta mmmmm ohrasta ja salviasta tulee kiva maku tylsään vehnäsämpylään. Oon iloinen! Ja täynnä.

Tässä resepti, luulisin, että sämpylöitä tuli 15 kpl, en ole varma kun kaikki söivät niitä niin nopeasti.

1dl maustamatonta jugurttia
1,5dl rasvatonta maitoa
2 kevätsipulin nuppia (niitä tuoreita, pieniä, varrellisia siis)
5 salvian lehteä
2,5 dl (ehkä) kypsiä ohrasuurimoita, jotka on kypsennetty kanan alla uunissa
5dl (ehkä) vehnäjauhoja
1 ps kuivahiivaa
0,5dl rypsiöljyä
1-2tl merisuolaa
1rkl ruokosokeria

Lämmitä maitotuotteet lämpimämmiksi kuin käsi. Sotke kuivahiiva jauhoihin, sekoita nesteeseen, lisää sokeri, suola ja silputtu salvia. Anna pamppaantua sillä aikaa kun pienit sipulin. Lisää sipulit ja ohrat taikinaan, lisää vehnäjauhoja ja melkein lopussa öljy. Vaivaa kunnolla. Kohota kaksinkertaiseksi lämpimässä, leivo sämpylöiksi, kohota vielä vähän. Uuni 225C, 12 min pienet sämpylät, 14 min isot sämpylät.

Mikä on tämän tarinan opetus? Ylijääneet riisit, pastat, ohrat, puurot kandee pakastaa ja käyttää sämpylöihin. Tulee vähän erilaista ja säästät rahaa ja luontoa. Pihistäjän lisävinkki: jos salaatti on kurtistunut (jätän nyt metaforat väliin), laita lehdet kylmään veteen vaikka salaattilinkoon jääkaappiin. Parin tunnin päästä ne ovat kuin vastanostettuja. Ja TAAS säästyi 2 euroa!

torstai 4. huhtikuuta 2013

Iisakin kirkko

on tämä kirjoitus, koska se on hakenut muotoaan syystä tai toisesta viime kesästä saakka luonnoksissa. Nyt julkaisen, koska muuten jää, vaikka piti kaikkea niin paljon kertoa siitä kurssista. Lyhyestä virsi kaunis.

Vietin siis kaksi elokuun 2012 viikkoa kurssilla "Music and Health - johdatus musiikkiterapiaan". Ei ehkä voi olla parempaa kurssia missään! Kyllä en edelleenkään pääse yli siitä, miten onnekas olen kun saan opiskella tämmöisiä juttuja ja opiskelu vielä johtaa ammattiin. Ensinnäkin opin ihan hyödyllisen sanan. Musicking. Se tarkoittaa musiikin soittamista ja luomista yhdessä rennolla meiningillä. Ja sitä oli kurssilla! Instrumenttiarsenaalissa oli erilaisia kannettavia rumpuja, koskettimet, kitara, pari xylofonia, rytmimunia ja muita rytmitysvehkeitä sekä sähköbasso, ainakin.

Kurssin sisällöstä antoisinta, mutta kenties vaikeinta itselleni oli improvisointi. Ei sillä, että sinänsä olisi vaikeaa saada ääntä vieraastakaan soittimesta, vaan kontrollista päästäminen ja itsestään vapautuminen aiheuttivat vähän vaikeuksia välillä. Enpä ole monella kurssilla näin paljoa itsestäni ja toimintatavoistani oppinut. Jouduin kohtaamaan muun muassa kikattelevan teinin kun tilanne kävi liian haastavaksi, surullisen hylätyksi itsensä tuntevan pienen tytön ja ikävöivän äidin - kaikki minussa.

Oli kurssilla tietysti myös paljon teoreettista asiaa ja hyödyllistä tietoa menetelmistä - tätä osiota myös on tallennettu myös blogiin myöhempää hyödyntämistä varten. Välillä oli ihan vaikea istua aloillaan, kun päässä kihisi ideoita, miten musiikkia voisi käyttää toimintaterapeutin työssä! Toki on muistettava, ettei se välttämättä ole kaikille yhtä mielekästä kuin minulle...

Good night Turku! X (= rumpukapulat, ei pusu)

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Itsenäinen Suomi

Jokin aika sitten oli aamuteevessä mielenkiintoinen juttu. Elina Paju oli kertomassa väitöksestään, joka oli etnografinen tutkimus materiaalisuudesta, ruumiillisuudesta ja toimijuudesta päiväkodin arjessa. Tutkija lähti päiväkotiin ajatuksena saada tietoa vuorovaikutussuhteista, muttei tuntunut saavan kiinni mistään. Asiaa pohdiskeltuaan hän kekkasi, että tilanteessa vaikuttaa paljon muutakin kuin ihmiset - fyysinen ympäristö ja sen erityispiirteet. Tämähän me toimintaterapeutit jo tiesimmekin. Mutta! Tutkija huomasi mielenkiintoisen eron tyttöjen ja poikien välillä. Tytöt saavat spontaanisti enemmän läheisyyttä toisiltaan ja aikuisilta, koska heillä, toisin kuin pojilla, on A) pinnejä ja pompuloita, B) pitkät hiukset ja C) nappeja ja rusettinauhoja vaatteissaan. He ihailevat ja hipelöivät toistensa vaatetuksia ja hiuksia ja saavat näin huomaamattaan ja tarkoituksetta, mutta tarkoituksenmukaisesti läheisyyttä ja fyysistä kosketusta. Myös aikuiset menevät lähemmäksi tyttöjä ja pidemmäksi aikaa auttaessaan nappeja kiinni, kiinnittäessään tukkalenkkejä ja solmiessaan rusetteja. Mitä tekevät pojat? Vetävät nepparilliset housut ylös ja viilettävät eteiseen pukeutumaan käytännöllisiin vetoketjuvaatteisiinsa ja tarralenkkareihinsa, jotka viisaat vaatesuunnittelijat ovat heille (ja heidän vanhemmilleen) suunnitelleet.

Miksi tämä on sitten oleellista? No. Kun meillä on tämä hermosto, jonka kautta tulevan aistitiedon perusteella saamme tietoa siitä missä olemme ja miten päin. Lapsi tarvitsee fyysistä kosketusta jäsentyäkseen ja ymmärtääkseen oman paikkansa ympäristössä ja oman nahkansa sisällä. Minuus syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja kosketuksella on suuri merkitys. Lisäksi auttamistilanteessa muiden kanssa lapsi voi jutustella aikuisen kanssa ja saada kuulluksitulemisen kokemuksia. Mietin vaan, että onko tässä selitys ilmiölle nimeltä kotimörkö? Se, jolle pienenä sanottiin, että olepas nyt reipas. "Älä itke." Sitten siitä tuli reipas, eikä se enää sitten kenellekään kertonutkaan miltä siitä tuntuu. Se ei myöskään osannut koskea eikä tulla kosketetuksi.

Tässä esikoisen (pojan) kasvatuksen tuoksinassa olen huomannut, että lapsen itsenäisyys on aika tavoiteltava asia Suomessa. Itselle saattoi olla vähän iso kriisi sen toukan tulo tähän talouteen, ja välillä olen itsekin suunnannut aktiivisesti sitä päivää kohti, kun tuo kerää kamppeensa ja muuttaa omaan kotiin mm. yrittämällä saada sitä nukkumaan omassa sängyssä, pissimään pottaan vuoden vanhana jne. Yritän kuitenkin ajatella, että ihokontaktin määrä on laskeva käyrä kun puhutaan omasta lapsesta. Viidentoista vuoden kuluttua saan olla kiitollinen jos se halaa jouluna ja juhannuksena, sanotaan, mihin en kyllä suostu! Minä haluan kasvattaa pojasta empaattisen ja lämpimän, kosketusta pelkäämättömän miehen.

1) Sille kasvatetaan heviletti. 2) Converset on NIIN tulevan kevään tarhakengät. 3) Kevättakissa on ehkä jotain nauhoja ja kesäpaidat on kaikki kauluspaitoja. 3) Viereen en kumminkaan ota ennen kolmea, kun timanttiporan vieressä on vähän huono nukkua.

Halikaa myös niitä poikia, isojakin, myös kotimörköjä!

Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Buka.jpg; Mörkö jaksossa Keskitalven kokko

Pipotti

...minkä seurauksena syntyivät nämä!


Ohjeena MakaMarrin versio, mikä on kyllä melko lailla sama kuin linkeissä oleva kukikkaiden kuosien. Eipäs sitä yksinkertaisesta monia versioita saa väännettyä. Ikuinen ongelma on päänympäryksen mitoittaminen, kun huomioonotettavana on trikoon venyminen. Aina on arpakauppaa se! Tein molemmat testikaavalla päänympärys / 2 - 1cm ja saumurilla lähti käden liikkeestä riippuen millistä pariin ompeluvaiheessa. Tänään kävi hyvin. Pojan pipo on napakka, mutta käyttökelpoinen, ja kun kangas on aika lupsakkaa matskua se varmaankin vielä venyy käytössä. Omaa pipoa jouduin ihme kyllä vähän ottamaan sisään, kun jäi vähän lerpalle. Lisäksi se kaipaa vielä hieman silittämistä. Sitä katsellaan syksymmällä...


Jos jotain olen oppinut pipontekemisestä, oleellista on laadukas trikoo. Minähän pihinä ostin halpoja kankaita, jotka kyllä näyttävät kivoilta, mutta eivät kestä käytössä. Pääkallokankaasta tehdyt housut menivät jo ekassa pesussa kamalaksi ja oma samanlainen piponi lepattaa korvien vierestä kun tuulee (pää ei ole käsittääkseni kutistunut). Tähdellinen kangas on seitinohutta ja ompelu yhtä helvettiä. Ensi kerralla vähän panostusta! Toki niin kauan kun jokainen pipo on mahdollinen jonkun toisen kuin tarkoitetun henkilön pipo, ehkä on parempi pitäytyä kohtuuhintaisissa kankaissa.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Heillä kaikilla oli niin mukavaa

Ensin täytyy painottaa, että kurssin, josta tässä aion kertoa, aihe oli "vapaa-ajan toimintojen ohjaus ja opettaminen". Sillä vaan, jos joku taas saa päähänsä, että toimintaterapeutit vain leikkivät ja keittävät kahvia päivät pitkät.

Tämän kirjoituksen tavoite on laittaa muistiin itselle se pieni hiven niistä lukemattomista toiminnoista, joita ihminen voi saada päähänsä tehdä vapaa-ajallaan. Kyllä meille teoriaakin opetettiin, mutta sehän on jo päässä integroituneena, eikö? Esimerkiksi askarteluideoilla sen sijaan on tapana kadota aivoistani ja olla tulematta takaisin. Blogissa on sentään tuo hakutoiminto, millä pystyy tarvittaessa palauttamaan.

Käytännön osiossa pelasimme ensin erilaisia lautapelejä ja Wiitä. Kummissakin olen huono, liittyykö sitten keskittymiskyvyn vai minkä puutteeseen, en osaa sanoa syytä. Silti oli hauskaa, koska kukaan luokkatoverini ei nähnyt tarpeelliseksi painella raivopistettä, mihin aviomieheni aina tähtää. Meille muuten ei pariterapiassa kannata sitten ikinä ehdottaa yhteiseksi tekemiseksi MITÄÄN pelaamiseen liittyvää. Ei sulkapalloa, ei keilausta, ei Kimbleä, ellei sitten tavoitteena ole varmistaa avioero.

Kurssin ihan inhottavin osio oli sitten se, että piti a) opettaa yksin tai samanhenkisen porukan kanssa muille jotain vapaa-aikana toimitettavaa ja b) osallistua muiden opetustuokioihin. Minun ja parini aihe oli kuvionuottien käyttö, siitä löytyy tietoa blogin menetelmä-osiosta, jos jotakuta kiinnostaa. Nyt yritän muistaa, mitä kaikkea minulle on opintojakson aikana opetettu.

Ensinnäkin kuviin piti tietysti ikuistaa askarteluosion tulokset. Ilmeisesti nykyään leikkaa-liimaa -tyyppistä toimintaa kutsutaan skräppäykseksi, jossa alkuperäisideana on käyttää kierrätysmateriaaleja, ao.kortissakin on käytetty vanhaa tapettia ja kirjan sivua. En muuten tiedä onko kelleen muulle tullut mieleen, mutta kyseistä sanaa kun vähän muunnetaan, saadaan lainasanaversio paskartelulle. Tämä mielestäni todistaa, että kyseisessä toiminnassa on jotain perustavanlaatuisen epäilyttävää maailmankaikkeudenkin mielestä. Ei vaan, oli se ihan hauskaa! Tuloksena oli kortti, joka piti antaa into piukassa jo etukäteen vastaanottajalle, vaikka ystävänpäivään on vielä pari viikkoa.

Skräppäys on vissiin yksi niistä toiminnoista, joihin saa halutessaan uppoamaan mania niin paljon kuin löytyy. Saatavana on kaikenlaisia muotti- ja prässikoneita, millä voi kuvioida ja leikata haluamiaan muotoja. Kortin ruusut ja koukeroinen on tehty sellaisilla. Ilmeisesti järkevää on ajan saatossa keräillä kaikenlaista pientä sälää, joista muotoutuu kätevä aarrearkku. Siten askarteluhimon (joihinkin ihmisiin sellainen voi iskeä) vallatessa ei tarvitse alkaa haalia materiaaleja kokoon.


Teimme korttien lisäksi myös kollaaseja ryhmässä. Sen verran pitää ottaa sanoja takaisin, että jos tämän laskee askarteluksi (ja pakko kai se on), niin olenhan minä sitten askarrellut paljonkin. Ei parempaa korttia kuin lehdistä leikelty!

Askartelun alle menee varmaankin myös origamien taittelu. Paperikukkien tekeminen oli toki hauskaa (vaikka kahden tekeminen koetteli jo ihan kärsivällisyyteni rajoja), mutta kyllä ehdoton suosikkini on kuvassa keskellä oleva kaveri. Siipiä kun liikuttaa, nokka aukeaa ja sulkeutuu! Poika ei innostunut ehkä ihan yhtä paljon kuin minä. Pieni hymy sentään irtosi. Näihin löytyy ohjeita kirjoista ja netistä niin paljon, etten nyt lähde avaamaan. Kukkiin on käytetty liimaa, varikseen ei. Musta paksu paperi oli kukkaan kenties hieman liian jäykkää, tai olisi pitänyt tehdä isompi. Valkoisessa kukassa on käytetty Trendin sivua. Pääasia on, että paperissa tai muussa materiaalissa on hyvä deadfold, oisko se sitten taitosten pysyvyys.


Seuraavaksi tulevat mieleeni viimeisenä opetetut leikit. Ilmeisesti myös leikkejä löytyy netistä, esim. MLLn sivuilta, jos tarve ideoihin tulee. Me pelasimme seuraavia: Mummot, metsästäjät ja karhut (fyysinen versio kivipaperisaksista), piipit ja pööpit (ei pysty selittämään lyhyesti, mutta hauskaa oli) sekä naps (no en jaksa selittää sitäkään). Leikitkään eivät ole henkilökohtainen suosikkini, sillä niissä pitää heittäytyä, nauraa itselleen ja mahdollisesti nolata itsensä, kenties jopa päästää kontrollista ja olla muiden armoilla. Se on SWOT-kartallani vielä W -ruudussa.

Erityisen kivaa sen sijaan oli luonnonmukaisen ihonhoidon oppitunti! Herätimme kenties jälleen kysymyksiä muissa opiskelijoissa liikkuessamme käytävällä lookissa, joka näytti siltä että "kasvoilles on oksennettu", mutta aineshan sisälsi viattomasti vain muussattua banaania, hunajaa ja sitruunamehua, kullakin erityinen tarkoituksensa ihon kaunistamiseksi. Superhelppo itse tehty kasvovesi yrteistä ja kiehautetusta vedestä sekä kaurahiutalekuorinta alustivat ja lopettivat projektin. Tähän aiheeseen oli jokin suositeltu kirjakin, mutta en nyt muista sitä tähän hätään.

Perjantailta jäi mieleen syystä tai toisesta myös Banoffee -piirakka, mikä onnistuu ilman uunia tilassa kuin tilassa. Tässä yksi resepti. Me emme kyllä keitelleet tuota toffeeta, vaan lusikoimme suoraan tölkistä sen kondensoidun maidon piirakkaan, ja hyvää oli. Vinkki viitonen kuulemma on, että sen sijaan, että keittää kolme tuntia purkillista, saman lopputuloksen saa mikrossa viidessä minuutissa. Kunhan muistaa seistä vieressä kiinteästi tuijotellen ja sekoitella. Muuten päässee siivoamaan mikroa. Äsken kun nopeasti guugletin, reseptejä näytti olevan yhtä monta kuin kirjoittajaa. Siitä vain valitsemaan ja monimutkaistamaan jos siltä tuntuu, mutta mahtaako olla vaivan väärtti, kun helpoinkin versio oli hyvä ja aiheutti joidenkin kohdalla jopa ylensyöntiä (en viittaa tietenkään itseeni).

Tutustuin myös PS3:een. Sitähän en olisikaan voinut kotona viimeisen 5 vuoden aikana tehdä. Toiminnan mielekkyyttä on luultavasti syönyt hieman se, että kotona olevissa peleissä on joko jääkiekkoa, jalkapalloa tai ihmisen tai vaihtoehtoisesti zombin aivot ruudulla, mikä aktivoi lähinnä liikkumaan poispäin konsolista. Nyt saamani pelikokemus osoitti, että kenties pitää antaa pleikkarille vielä mahdollisuus.

Tunnilla, jolle en päässyt osallistumaan, oli käsittääkseni kuorittu appelsiinia ja puettu sukkaa yksikätisesti. Pitänee koittaa kotona.

Nyt noista yllä kirjoittamistani luonnehdinnoista saa kuvan, että olisin kärsinyt noin 70% kurssista. Ei pidä paikkaansa. Vaikka toiminnat eivät olekaan ykkösvalintojani, oli ensinnäkin hienoa tutustua kavereiden intohimon ja mielenkiinnon kohteisiin. Ja toiseksi, sitähän se työnikin sitten on, ottaa selville mikä asiakasta motivoi ja mahdollistaa se hänelle. Enpä usko, että kaikki asiakkaat haluavat vain liikunnoida ja musisoida (omat flownlähteeni)...

Semmosta koulua viime aikoina. Jos jotakuta perinteisestä opetuksesta nauttinutta lohduttaa, ensi viikolla alkavat tutkimusmenetelmien luennot. Pääsee harjoittamaan tuota keskittymiskykyä ja kukaties kontrollikin pettää!

Ai niin, käytiinhän me leffassakin kartoittamassa elokuvan aktiivisen katsomisen terapeuttisia elementtejä. Löytyi! Myös yllättävän alaston pääosanäyttelijätär.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Porkkanalaatikkofilosofiaa

Hei, olen Anna, äkkipikainen paskartelija, joka ei koskaan halua lapsia, mutta sen sijaan vaikka uran ja kaikkia hienoja asioita. Ei pidä enää paikkaansa! Jotain tapahtui, oliko se joulun taika vai yllättikö biologisen kellon julmettu nakutus? Tapasin miehen, jonka kanssa halusin yhtäkkiä sen lapsen, aloin haluta ennemmin rauhaa kuin rahaa ja nyt jumaliste olen alkanut askarrella! En ole voinut kuin ihmetellä ikäänkuin ulkopuolelta itseäni tässä joulupuuhasteluiden lomassa, miten nämä aktiivisoittamisen jälkeen mieluiten paikallaan olleet kädet ovat vimmaantuneet repimään pahvia, leipomaan ja kutomaan. Hanonin kirous on siis viimeinkin selätetty! 

Helposti kiihtyvä olen kyllä edelleen, ei voi mitään. Eilen porkkanalaatikkoa duunatessani mietiskelin ääneen, miksi iso porkkana maistuu aina vähemmältä kuin pikkanen. Lopulta olimme varmoja, että vihanneksen maku on vakio, mutta voimakkuus vaihtelee käytettävän tilavuuden mukaan. Mitä pienempään pakettiin ahdetaan, sen voimakkaampi. Ja sitten välähti - äkkipikaisuuden kanssa sama juttu! Isossa astiassa se loivenee lehmänlauhkeudeksi, mutta kun käytettävissä oleva tila on 160cm x normaalihko paino, on väistämättä tuloksena joitakin ylikuormituksen aiheuttamia virtapiikkejä. Näin sen täytyy olla! Ei kyllä kannata itsensä tästä tunnistavien ruveta mitään kesäkuntoa tavoittelemaan tai vastaavasti puolisonsa toimintatavat tuntien toisen kevätlaihista tukea, jos palkkiona on sitten kesän korvalla kaikin tavoin kireämpi pakkaus.

Laihiksesta puheenollen, pe-su olen urakoinut jouluhommia keittiössä: Kinuskikissan ohjeista lakkakakku jouluksi, päällinen siihen kakkuun, minkä kanssa ei suinkaan mennyt hermot eikä sitä ole vielä edes kaulittu, Maku -lehden kinuski-suolapähkinäpalat, sillä joulunahan ei ole ikinä tarpeeksi makoisia suuhunpantavia sekä sen porkkanalaatikon fuusiona kahdesta ohjeesta; Hellasoturin ja Makun. Männäviikoilla painottui säätäminen enemmän noihin syötämättömiin tekemisiin, kuten joululahjakutimiin, joita en paljasta kun kuitenkin joku saaja vielä menee ja lukee tämän.

Aatonaattoiltana alkaa pikkuhiljaa olemuksen vallata rauhan tarve. Tulee mieleen itsestäni vähän pojan kylpylelu. Delfiini ihan paikoillaan ja ystävällisen näköisenä odottaa ammeenpohjalla vatsa ylöspäin vuoroaan, kunnes joku vääntää vivusta kierroksia. Siitä kun päästää irti, pyrstö räpättää kuin maailmanlopun eellä (tänään varmaan taas jo uskaltaa käyttää tätäkin ilmausta). Jotain vastaavaa tapahtui myös minulle ennen joulua, ja pikkuhiljaa alkaa uusintaveivaus olla tarpeen. Kuka dippaisi loput sytykeruusut ja päällystäisi kakun? Minä olen sohvalla suklaiden kanssa maha taivasta kohden, lempeämpää otetta tavoitellen.

Kuvia kakusta tulee vähän myöhemmin joko "näin teet hienon" tai "varo näitä" -näkökulmasta. Ei tiiä vielä.