Porkkanalaatikkofilosofiaa

Hei, olen Anna, äkkipikainen paskartelija, joka ei koskaan halua lapsia, mutta sen sijaan vaikka uran ja kaikkia hienoja asioita. Ei pidä enää paikkaansa! Jotain tapahtui, oliko se joulun taika vai yllättikö biologisen kellon julmettu nakutus? Tapasin miehen, jonka kanssa halusin yhtäkkiä sen lapsen, aloin haluta ennemmin rauhaa kuin rahaa ja nyt jumaliste olen alkanut askarrella! En ole voinut kuin ihmetellä ikäänkuin ulkopuolelta itseäni tässä joulupuuhasteluiden lomassa, miten nämä aktiivisoittamisen jälkeen mieluiten paikallaan olleet kädet ovat vimmaantuneet repimään pahvia, leipomaan ja kutomaan. Hanonin kirous on siis viimeinkin selätetty! 

Helposti kiihtyvä olen kyllä edelleen, ei voi mitään. Eilen porkkanalaatikkoa duunatessani mietiskelin ääneen, miksi iso porkkana maistuu aina vähemmältä kuin pikkanen. Lopulta olimme varmoja, että vihanneksen maku on vakio, mutta voimakkuus vaihtelee käytettävän tilavuuden mukaan. Mitä pienempään pakettiin ahdetaan, sen voimakkaampi. Ja sitten välähti - äkkipikaisuuden kanssa sama juttu! Isossa astiassa se loivenee lehmänlauhkeudeksi, mutta kun käytettävissä oleva tila on 160cm x normaalihko paino, on väistämättä tuloksena joitakin ylikuormituksen aiheuttamia virtapiikkejä. Näin sen täytyy olla! Ei kyllä kannata itsensä tästä tunnistavien ruveta mitään kesäkuntoa tavoittelemaan tai vastaavasti puolisonsa toimintatavat tuntien toisen kevätlaihista tukea, jos palkkiona on sitten kesän korvalla kaikin tavoin kireämpi pakkaus.

Laihiksesta puheenollen, pe-su olen urakoinut jouluhommia keittiössä: Kinuskikissan ohjeista lakkakakku jouluksi, päällinen siihen kakkuun, minkä kanssa ei suinkaan mennyt hermot eikä sitä ole vielä edes kaulittu, Maku -lehden kinuski-suolapähkinäpalat, sillä joulunahan ei ole ikinä tarpeeksi makoisia suuhunpantavia sekä sen porkkanalaatikon fuusiona kahdesta ohjeesta; Hellasoturin ja Makun. Männäviikoilla painottui säätäminen enemmän noihin syötämättömiin tekemisiin, kuten joululahjakutimiin, joita en paljasta kun kuitenkin joku saaja vielä menee ja lukee tämän.

Aatonaattoiltana alkaa pikkuhiljaa olemuksen vallata rauhan tarve. Tulee mieleen itsestäni vähän pojan kylpylelu. Delfiini ihan paikoillaan ja ystävällisen näköisenä odottaa ammeenpohjalla vatsa ylöspäin vuoroaan, kunnes joku vääntää vivusta kierroksia. Siitä kun päästää irti, pyrstö räpättää kuin maailmanlopun eellä (tänään varmaan taas jo uskaltaa käyttää tätäkin ilmausta). Jotain vastaavaa tapahtui myös minulle ennen joulua, ja pikkuhiljaa alkaa uusintaveivaus olla tarpeen. Kuka dippaisi loput sytykeruusut ja päällystäisi kakun? Minä olen sohvalla suklaiden kanssa maha taivasta kohden, lempeämpää otetta tavoitellen.

Kuvia kakusta tulee vähän myöhemmin joko "näin teet hienon" tai "varo näitä" -näkökulmasta. Ei tiiä vielä.

Ja hän oli niin kätevä käsistään.

Nyt on ollut niin toiminnallinen syksy, ettei ole edes jaksanut kirjoittaa mitään! Toisin sanoen juuri mitään näkyvää ei ole syntynyt, tai näkyvä ei ole ollut sellaista, mitä olisi halunnut kaikelle kansalle jakaa. Tänään sen sijaan on ollut niin hyvä päivä, että on pakko raportoida; a) sämpylät onnistuivat ja b) askartelu(t) onnistui(vat). Minut tuntevat tietävät, että näiden tapahtuminen samana päivänä on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin saada salama päähänsä kahdesti.

Mitä sitten tapahtui? Aamulla totesin olevani niin kyllästynyt jälkiuunileipään, etten pysty syömään sitä enää. Toiseksi, koska olemme aina niin suunnitelmallisia kaikessa, erityisesti kaupassa, jääkaapin vihanneslokerossa on neljä kiloa porkkanaa. Tsädäm, porkkanasämpylöitä! Muiden kauppareissujen hudit eli sata eri lajia jauhoja ja siirappia ja muita tarpeita tekivät mahdolliseksi saada sämpylät kasaan vain pienellä lähikauppakeikalla. Hiiva oli taas loppu, syökö sitä joku?

Sisareni leipoo taivaallisia porkkanasämpylöitä. Itse tehdyt sämpylät, ainakin minun taikomani, ovat yleensä ihan ok heti uunista tultuaan, mutta kylmettyään ovat yhtä herkullisia kuin kesän mökillä viettänyt leipä. Siskon leipäset ovat pehmeitä vielä kahden päivän kuluttuakin. Olen kahteen kertaa muistaakseni yrittänyt saada aikaan jotain vastaavaa - ensimmäisen kerran sämpyläsessio tuotti ikivitsin teeleivistä, viime kerran tulosta en muista, varmaan joku defenssi toiminnassa. Näin miehen naamasta alkaessani hommiin, että sillä oli muutama neuvo tulossa, jotka kuitenkin kilpistyivät terveeseen itsesuojeluvaiston toimintaan ja raasti vielä puoli kiloa porkkanoita tasoittaakseen tietä. On se fiksu!

Pidemmittä puheitta, taikinasta tuli hyvä, se kohosi, se oli miellyttävä leipoa ja sämpylöistä tuli mahtavia. Mitä tästä opimme? 1. Aina kannattaa yrittää uudestaan, elä lannistu. 2. Tehkää itse omat teeleipänne (jotka muuten ovat loistava hätäapu, kun a) ei ole leipää b) ei ole sitä hiivaa eikä lähikauppakaan ole tarpeeksi lähellä).

Tässä vielä resepti hyvänäköisille.

... ja pullerot.

Mitä muuta tänään tapahtui? Mieheni kiinnostui ensimmäisen kerran askartelusta, koska askartelun tuloksena oli väline, jolla voi sytyttää asioita palamaan. Sytykeruusut! Niihin löytyy paljon ohjeita netistä, esim. tässä, joten en sen kummemmin selittele itse tekemistä. Ihan tosi nopeasti sain iltapuhteina yhdestä munakennosta ja parista talouspaperirullahylsystä pikkukakkosta katsoessa väkerreltyä yli kymmenen kukkaista, joten tämä on helppoa, halpaa ja nopeaa, jos kerran minäkin selvisin siitä eikä tullut edes kyllästyminen. Steariini on peräisin yhdestä keskikokoisesta pöytäkynttilästä ja sitä jäi yli.

Muutamia vinkkejä vielä, sillä ainahan voimme hioa tekniikkaa ja välttää vammoja.

1. Kun revit niitä pohjakippoja munakennosta, hyvä keino saada "ruusu" pysymään kipossa on jättää se munavälitötterön (virallinen termi) puoleinen reuna pidemmäksi ja taittaa se ruusun uloimman kiemuran sisään. Se vähän stabiloi kokonaisuutta, eikä sisus valahda niin helposti ulos.
2. Valkoinen steariini ei ole paras valinta, sillä siitä kuultaa kovin läpi munakennon hehkeä vihreä tai ruskeanharmaa.
3. Tuossa videossa näköjään täti on tajunnut, että steariini on melko lämmintä jos sitä joutuu enemmän iholle. Jotkut hanskat ehkä toimisivat paremmin kuin pihdit, koska minun ruusuni olivat kovin herkkiä tiputtamaan terälehtiä. Kannattaa antaa steariinin myös jäähtyä hetki ennen dippailua, koska tällöin se tarttuu paremmin. Ei liian kauan kannata kuitenkaan odotella, sillä kun vetelin viimeisiä kerroksia eli neljättä ruusuihin, viimeisten kohdalla pinta alkoi jo nahkaistua ja se jäi ikävästi ruusun pintaan kuin kaakaon kuori kitalakeen.

Tässä tuloksia! Ja juu, kyllä näillä voi sytyttää kaminaankin tulen. Mistään räjäytyshommista en sitten ota vastuuta. Joku muuten myi näitä kirpputorilla neljän kappaleen paketeissa hintaan 5€. On siinä hintaa munakennoilla ja vanhoilla kynttilänpätkillä.

PS. Tein vielä lisäksi yhden heijastimen, mutta niistä sitten erikseen. Ja koko syksyn menetelmät on kirjaamatta, aargh.

Raakileet. Tiukka on hyvä.

Yksi, ei kaunein.

Joku ehkä malttaa odottaa, että koko kyndeli on sulanut.

Se ei ole tamponi.

 

Siinä ne nyt on. Kerrankin ei ole "ei ikinä enää" -fiilis askartelun jälkeen.

Eih! Unohdin glitterin!

Syksyn tullen sieniä kasvaa

…karhunkankahalla, mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla. Minä sen sijaan keskityn ilmaiseksi ja keräämättä saatuun satoon. Sienet jätän kyllä muille kaiken kaikkiaan, koska a) minulla on sieniä näkemättömät silmät ja b) olen ymmärtänyt, että jos ei oikein tiedä mitä tekee, kannattaa käydä torilla. Isän puutarhassa kasvaa sekä mont lai omenoita että pikkuluumuja (mistä tietää, ovatko ne kriikunoita vai luumuja?), ja kun tarpeeksi kauan odottaa, ne näköjään kannetaan melkein perille saakka. Minun on siis pitänyt - kuten niin paljon muutakin - käydä noukkimassa ihan itse pikku kätösin maahan sataneita torjunta-aineettomia hedelmiä, mutta viime perjantaina jo vähän luovutinkin itseni suhteen ja ostin marketista kalliita kylläkin kotimaisia punaposkia ja valkeita kuulaita sekä karsean näköisiä ulkomaisia luumuja. Olisi vaan pitänyt odottaa, sillä kuinkas sitten kävikään!

Isäni oli itse vetreänä kerännyt meille kykenemättömille satoaan ja sisareni ystävällisesti toimitti minulle osani. Kannoin sentään itse autosta kotiin. Hyvä tietää, että jos joskus käyn huonokuntoiseksi enkä ihan fyysisestikään kykene juuri mihinkään, en ainakaan kuole luumunnälkään!

Lopputuloksena parvekkeella odotti uhkaavaa mätänemistä (aina riski, kun laittaa parvekkeelle ”vähäksi aikaa” kun jääkaappiin ei mahdu) runsas määrä tuoreita raaka-aineita! Mitäs sitten? Lapsi ihastui luumuihin, mutta kaikki oravaa pienempi menee lähes suoraan alas ja kiven kaivaminen peukalonpään kokoisesta luumusta jätti nautittavaksi lähinnä tahmaisen lammikon ja kuoret. Ei kukaan pysty syömään myöskään kolmea litraa luumuja ja pariakymmentä omenaa parissa päivässä, jos haluaa säilyttää terveytensä ja ystävänsä. Jouduin siis pohtimaan muitakin käyttökohteita.

SOSE

Kuluneen vuoden aikana parit litrat soseita keitelleenä päätin valmistaa ainakin pienen satsin nopeatekoista omena-luumuhilloketta vaikka puuron päälle (osa meni kiitokseksi isälle). Siihenhän ei muuta tarvitse kuin:

-          Pieni kattila, kansi

-          Tippa vettä pohjalle (vain tippa, ellet tee kiissulaa)

-          Kuorimaveitsi, ,siemenkodanpoistaja (onnasi kyllä kuorimaveitsen terälläkin kun en ole turhan tarkka)

-          Haarukka luumunkivien metsästystä varten

-          5kpl omppuja

-          10kpl pieniä luumuja

-          Maun mukaan sokeria

Toteutus: Poista omenoista kodat ja mahdollisesti kuoret, riippuen oletko sihtikurkku vai tykkäätkö pureksia. Luumut voi huuhtoa. Hetelmät kattilaan ja pienelle tulelle, kunnes ovat pehmeitä. Keitä mahdollisimman vähän! Vettä ei tosiaan kannata laittaa kuin ihan pikkasen, sillä hedelmät antavat itsestään paljon. Sokeria en yleensä laita, mutta nyt oli sen verran hapanta omenalaatua, että oli pakko kun omakin naama meni ruttuun. Omena itsessään toimii yleensä makeuttajana esimerkiksi raparperin kanssa. Laita sokeri vasta lopuksi maistettuasi sen tarve, sillä hedelmät myös makeutuvat kypsyessään. Hilloisen voi laittaa johonkin hienoon purkkiin, jos silmänruokakin kiinnostaa, tai mihin vaan helppokäyttöiseen rasiaan jääkaappiin. Vältä laittamasta kuumaa tavaraa muoviastiaan, t. yx foliohattu. Mössön säilyvyydestä en osaa sanoa, kun menee yleensä nopsaan suukista alas esimerkiksi puuron tai jugurtin kanssa.

VINKKI VIITONEN. Laske luumut, jotta löydät kaikki kivet, kun  ne hetken kuluttua irtoavat itsestään, katoavat sameaan kattilaan ja rikkovat lopulta sauvasekoittimen.

KUIVATUT OMENAT

Jo aiemmin mainitsemastani Shinglerin Nooran kirjasta sain idean kuivata omenoita, ne kun ovat niin terveellisiä ja auttavat makeanhimon tullen! No tähän nyt ei usko kukaan, ja itse asiassa tarkoitukseni onkin käyttää kyseisessä kirjassa oikeasti mielenkiintoni herättänyttä reseptiä ja tehdä suklaakuorrutettuja kuivattuja omenoita. Ystäväni Kuudes Maku –kaupan ansiosta tiedän, että niiden jälkeen ei tee mieli nannaa. 

Koska meidän ei ole mahdollista kuivailla omenarenkaita vaatteidenkuivatustelineessä (ohje meni jotenkin niin, että ”viritä naruja telineeseen ja korjaa sato muutaman päivän päästä”) kahden karvaisen ja yhden lähes karvattoman lattiatasokiitäjän vuoksi, ripustin omenat vähän korkeammalle verhotankoon. Mies oli systeemiin tyytyväinen, eikös se sitä tarkoita, kun sanoo ”nuo muuten kerää kärpäsiä”. Materiaalit:

-          Lankaa

-          Haluamasi määrä omenoita (aloita vaikka seitsemästä)

-          Yleisveitsi, siemenkodanpoistaja (ks. edellinen ns. resepti)

-          Leikkuulauta

-          Henkareita, nauloja, koukkuja. Kysy etukäteen: ”saanko laittaa koukun tähän”.

Toteutus: Omenoista kodat pois, ja leikataan ohuiksi siivuiksi. Ihan oikeasti, jos on kaltaiseni kärpäsen kärsivällisyydellä siunattu ihminen, ei kannata odottaa tekevänsä ”kunnon satsin” yhdellä kertaa. Seitsemässä omenassa oli jo ihan liikaa yksitoikkoista pilkkomista minulle, joten jos tarkoitus on mutusteltavien tekemisen lisäksi säilyttää hyvä ja jaksava mieli, on parempi ottaa tavoitteeksi ennemmin vähemmän kuin enemmän. Kun siivutat, muista: Omena on kuin mies - ei kannata ihan paperinohuiksi laittaa, semmoiset eivät kestä käsittelyä, mutta ei liiankaan paksuja, kun alkavat haista. Sitten vain pujotellaan naru rei’istä, ripustetaan roikkumaan ja ei kun odottamaan!

Edelleen kärsivällisenä ihmisenä päätin tosiaan hoidella kuivauksen huoneilmassa, en esim. uunissa (alle 50C, pari tuntia, luukku auki, guuglaa loput). Mahdollisuus yksi: käyn näpelöimässä niitä puolen päivän välein, lanka katkeaa, omenat lattialla, ainakin lapsella on hauskaa. Mahdollisuus kaksi: unohdan ne. Muistihaasteellinen voi ehkä laittaa puhelimeen ”muista omenat” -hälytyksen muutaman päivän päähän. Toisaalta, olisihan se kätevää, jos jouluna meillä olisi ikkunassa ihanan naavainen karvaköynnös, kun olen vähän huono koristelusektorilla. 

VINKKI VIITONEN. Lanka voisi olla ehkä jotain vähän kestävämpää kuin villalanka, tuoreet omenaviipaleet painavat yllättävän paljon. Olisi myös kiva, jos jo kuivuneissa omenanpaloissa ei olisi villankarvoja. Lisäksi, älä luule, että saat kymmenen omenaa metrin matkalle roikkumaan. 

Lopputulos: Korjasin nahkeat pyörylät kolmen päivän päästä pois ikkunasta roikkumasta. Ensituntumalta ovat aivan normaaleja epämiellyttävän tuntuisia kuivattuja omenarenkaita, joista kuitenkin pureskellessa irtoaa kiva happo ja makeus. Jesh! 

Palaan suklaadippausosioon myöhemmin…

Lakka-ajatuksia

Lakan poiminta on kuin elämä. Välillä tarpoo eteenpäin nostaen polviaan korkealle, ettei kompastuisi suopursuihin ja risuihin. Hillametsästys ei ole hättäsen ihmisen harrastus. Kiirehtimällä näkee vain raa'at hedelmät ja saa palata möksälle tyhjin astioin ja tarjota odottajille eioota. Ei sillä, että vastaanotto täydelle rasiallekaan välttämättä kovin positiivinen olisi. Edetään sopivalla hitaahkolla vauhdilla, mutta tarpeeksi faarttia ettei myöskään imeydy suonsilmäkkeeseen. Katsetta ei voi kiinnittää vain eteenpäin, vaan on vilkuiltava myös sivuille ja silloin tällöin pysähdyttävä kyttäilemään syvemmälle ryteikköön. Suolla vaanivat myös kaatuneiden puiden juuristoihin muodostuneet kuopat, joihin astumalla liikavauhdissa saattaa kääntää polvensa nurin.

Sumopainijan asento on hyödyllinen lakastaessa, koska kypsät marjat painavat varren notkolle ja parhaat palat ovat jemmassa tyhjältä näyttävien lehtien alla. Elämässäkin täytyy välillä painaa kyynärpäät polviin ja kurkkia ruohonjuuriin - kannattaa kokeilla myös uusia näkökulmia, kuten vilkuilua jalkojen välistä paluusuuntaan, saattaa nähdä jotain, jonka on liiallisella vauhdilla tai mietteissään ohittanut. Palata voi, jos tarpeelliseksi näkee, mutta kandee punnita tarkkaan, osaako enää takaisin siihen mistä lähti. Liian ahne ei parane olla. Matkan varrella näkyy painaumia levänneen elikon jäljiltä. Silmät on paree pitää auki myös eteen osuvien erikokoisten kakkakasojen varalta. Tosin pashaan astuminen ei haittaa, jos on oikeanlaiset jalkineet, sillä suo pesee kumpparit kun vaan jatkaa matkaa eikä jää paikalleen möllöttämään tai omia käsiään likaamaan. Jos on kärsivällinen, voi huomata männynoksien liikkuvan tuulessa huojuvalle puulle epätavallisesti ja muuttuvan sarvipariksi, joiden alta killittää kaksi tarkkaavaista, korkealla sijaitsevaa silmää. Elä hätäänny, persjalkaisen ei kannata suolla lähteä pinkomaan ainakaan kilpaa hirven kanssa. Ystävällisesti jutellen selviää tästäkin, tarvittaessa voi ottaa uuden suuntiman loivasti kaartaen sinne mistä oli tulossa ja toivoa, että karvakasa tajuaa, etten ole metsästysaikeissa, vaikka olenkin pukeutunut punaiseen isän vanhaan toppatakkiin (heinäkuussa).

Tämmöisiä oivalluksia tulvi mieleeni Etelä-Vartsalan harmaan taivaan alla raivatessani yksin (no oli mukana eräopasisäpuoli, koska olen sitä varmasti eksyvää sorttia, mutta mahduimme samalle suolle toisiamme näkemättä) tietä suopursuviidakon keskellä. Niin oli hiljaista, että korviin sattui. Saaliina lähes litra oransseja pilvimarjoja.

Oi niitä aikoja osa I - Chile

Menneeseen ei parane jäädä vellomaan, mutta nyt on vähän pakko palata vuodenvaihteeseen 09-10. Silloin ennen, kun olimme vielä vapaita, teimme hienon matkan Chileen. Ikuna en ole niin paljon bussissa istunut, mutta ne kolme viikkoa olivat kyllä unohtumattomat Andeille rikkoutuneine busseineen ja chihulaumoineen - maa jätti ikuisen jäljen oikein hyvässä mielessä. Kivointa oli turistireitiltä lipeäminen perhetutun kotiarkeen, jossa pääsi näkemään sitä oikeaa elämää. Matkalla päätin myös, etten koskaan enää mene kalliseen ketjuhotelliin, jos hostelleja on tarjolla. Ihan mahtavia majoitusmahdollisuuksia pilkkahintaan! Hostellimarkkinat eivät tietty kaikkialla ole ehkä niin kehittyneitä kuin Etelä-Amerikassa reppureissaajien vanavedessä, mutta sanoisin yhdenkin karsean 150€ hikiyön Kuopion Sokoksessa kokeneena, että veikkaisin tuolla summalla pääsevän aika kivaan B&B-paikkaan missä vaan.

Ruuasta kun tykätään, ostimme reissusta kirjan Secrets of Chilean Cuisine, jonka voisi vitsikkäästi väittää liittyvän maailman lyhyimpien teosten joukkoon, kuten mm. Ruotsalaiset sotasankarit. Olen todella huono kertomaan vitsejä, joten en luonnollisestikaan nyt muista muita tuosta luettelosta, ne oli kyllä hauskoja! Minä en kuitenkaan mitenkään väheksy kyseisen maan ruokakulttuuria, vaan esimerkiksi Anthony Bourdainin telkkuohjelmassa chileläinen ruoka esiteltiin vähän samassa valossa kuin suomalainen. Tässä tätä lihapiirakkaa, eikös olekin aika junttia, hehheh. Anthony voi minun puolestani pitää tunkkinsa, sillä me ainakin ihastuimme moniin chileläisiin herkkuihin. Kaikenmaailman merenelävät tuli maisteltua sekä tietysti viiniä. Lisäksi nautimme muutamankin annoksen kansallisruokaa elikäs ranskiksia! Hostellipohjalta reissatessa tulee tietysti eteen inhottava velvollisuus syödä koko ajan ravintoloissa ja joka ainuan ravintolan ja välipalapaikan listalla oli ranuja, ja niitä sai minkä tahansa kanssa ja vaikka ilman. Ovat kuulemma valuneet pohjoisesta.

Avokadoa oli myös tarjolla useampia lajikkeita ja ihan oikeasti ne taitavat olla vähän virallisempaa kansallisruokaa. Palta (avokado paikallisittain) ja tomaatti ison jauhelihapihvin ja pehmeän sämpylän kanssa ohittavat hampurilaisskenessä mennen tullen turkulaiset arizonat ja ihan parasta on tomaattiviipaleilla päällystetty avokadomuusi oliiviöljyllä ja ripauksella suolaa jälkiuunipalan painikkeena. Completos, "hot dogit", olivat osuvaa välipalaruokaa, joista tosin sai vatsan just niin täyteen, että kävely kaupungilla ei ihan heti houkuttanut.

Completos (kuva kopioitu)

Nythän en tietysti muista minkään muiden ruokien nimiä, joten vähän ontoksi jää tämän kirjoituksen fakta-anti. Yhden kumminkin muistan, ja se on empanada! Ja niitä teimme viime viikolla sisäpiknikille vihdoin ja viimein. Nämä kesäiset sadekelit tekivät vähän hallaa ulkopikniksuunnitelmille, mutta ajattelimme, että me emme luovuta. Niinpä leiriydyimme olkkarin lattialle chileläis-italialaiselle lattiapäivälliselle, tarjottavina empanadoja ja focacciaa sekä vissyä. Taustalla pyörivät Stigin videot youtubesta (toivottavasti lapsi ei ymmärrä vielä kuulemaansa eikä sen puoleen näkemäänsäkään) ja me pötköttelimme lattialle levitetyn pussilakanan päällä. Tämä oli romantisoitu versio. Tosiasiassahan pesto levisi peitolle kun kersa ei suostunut syömään focacciaa, jauhelihat ja oliivit lentelivät empanadasta kun poika söi reiän molempiin päihin ja heilutteli piirakkaa sekä veti lopuksi kilarit kun ei saanut leikkiä täydellä korkittomalla vissypullolla.

Vasemmalla empanadaa ja oikealla focacciaa

Empanadoja on kahta sorttia - horno ja fritas, eli uunissa paistetut ja rasvassa paistetut. Sisälle voi tunkea lihaa, mereneläviä tai juustoa (tai mitä ikinä tulee mieleen). Me teimme terveellisemmän version, eli uunipiirakat. Sisälle tuli jauhelihaa ja sipulia, jotka oli maustettu tomaatilla ja chilillä, sekä muutama oliivi ja kananmunanviipale sekä rusinoita. Näitä ostimme useasti pitkille linja-automatkoille asemilta, joissa ainakin isoimmissa oli konditoria. Pisin taisi olla kahdeksan tunnin luokkaa matkalla etelään tai kymmenen tunnin reissu Argentiinan puolelle sisältäen jo mainitun useamman tunnin seisahduksen bussin hajottua auringon paahteessa Andeilla, Elossa -tyyliin (mies oli varma, että muut matkustajat kyttäsivät häntä silmät kiiluen, että tuo me syödään ekana, tuo iso).

Korkista en luovu

Noissa munkkimyymälöissä asiointi olikin oma taiteenlajinsa, tajusin, kun seisoskelin ja odotin omaa vuoroani, että joku kysyy "ja mitä teille". Ei kysytty. Sinne piti runnoa, kertoa tarpeet, sai lapun johon kirjoitettu hinta, sitten runnomaan toiselle tiskille, maksu, takaisin ensimmäiselle tiskille, runnoen, kuitin kanssa, pussi kainaloon, ulos. Periaatteessa piti jonottaa, mutta jonottamalla ei pitkälle pötkinyt. Äkkiähän sen runnomisen oppi, mutta seuraavalla kerralla Nurmi&Sulosella katsottiin vähän pahasti.

Ehkä oli vähän kauan uunissa...

Chilestä voisin tarinoida loputtomiin, niin paljon mahtui kolmeen viikkoon ja silti liian vähän. Vaikka takaisin tai muuhun kutsuvaan kohteeseen (EI Thaimaa) tekisi mieli, seuraavaksi voisi ehkä käydä Turun Linnassa, Käsityöläismuseossa tai Taidemuseossa. Muu maa mansikka mutta omassa maassa vielä mustikatkin syömäti. Lähiviikkoina mökille mustikkamettään!

Mussu.

Tee työtä, jolla on tarkoitus

Nyt asiaa semmoisesta kuin tekemisen puute! Siis tekemistähän olisi, mutta kun ei ole aikaa. Tai energiaa. Tai kumpaakaan. Joka paikkaan pitäisi revetä, koko ajan tekee eikä mitään silti kerkeä. Työnteko vie minulta hengen! Olen nyt kaksi ja puoli viikkoa tuuraillut vanhassa työpaikassa kesälomia ja ymmärrän täysin, miksi työikäiset lihovat helposti. Miten olen koskaan jaksanut mennä jumppaan töiden jälkeen? Olen aivan mehuton.

Tästä päästäänkin sellaiseen asiaan kuin tasapaino. Tuottavuustoiminnot on sillä lailla hieman väärä termi kyseiselle ryhmälle, että minun tämänhetkiset tuottavuustoimintoni eivät ainakaan ruoki tuottavuutta. Päinvastoin, kun pääsen kotiin töistä, olen kuin joku elukka, joka kuluttaa yhdessä touhussa itsensä loppuun ja joutuu sitä varten keräämään voimia loppuvuorokauden (tulee mieleen yksikin notkea eläinlaji, jota esiintyy esimerkiksi meillä - ensin kahden minuutin hullu spurtti, jonka aikana karvan määrä kissassa vähenee 10% kun taas ympäröivässä ilmassa sitä on 20% enemmän. Miten se on muuten mahdollista?). Olen ehkä hieman idealisti, mutta haluan, että kaikki mitä teen LISÄÄ elämän laatua, ei vähennä sitä. Juu, töistä saa rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on, jos ei jaksa lähteä mihinkään käyttämään sitä? Ei, kyllä ainakin minulle työn pitää olla yksi niistä kivoista jutuista mitä saan tehdä. Ymmärrän kyllä, että joka duunissa on kakkapuolensa, mutta en halua 11kk vuodesta odottaa sitä yhtä ihanaa, sateista kuukautta, jolloin pitäisi sitten toteuttaa itseään, olla perheen kanssa, hoitaa parisuhde ja muut ihmiskontaktit.

Olen tiedostanut, että aivoni eivät ehkä ole siinä kondiksessa, jossa ne olivat ennen kuin aloin lisääntyä. Eka päivä töissä oli kammottava - kykenin pitämään mielessäni ehkä yhden kokonaisen tehtävän kerrallaan. Pikkuhiljaa aivosto on taas kytkeytynyt tehovaihteelle, ja periaatteessa kaikki sujuu kuin ennenkin. Kotiin tullessa kuitenkin olen zombi. Työasioita lukuunottamatta olen myös töissä zombi. Kollega tervehtii, tajuan sen kahden minuutin kuluttua. Lämmitän lounasta astiakaapissa, laitan naamanpesuainetta hammasharjaan. Pikkasen jännittää se, että työssäkäyminen edellyttää tunnin ajamista, pääasiassa yksin. Varokaa hirvet, I'm a loose cannon! Kimppakyydissä joku sentään oli sanomassa, kun nopeusrajoitus vaihtui, minä keskityin tiehen ja ehkä vähän keskusteluun EU:n taloustilanteesta. Eikä aihe edes herätä minussa intohimoja! Viime yönä nostimme pojan jatkamaan unia neljän maissa meidän sänkyymme, ja kun pieni ihminen käpertyi minua vasten, minä mietin, että oho unohdin hoitaa yhden asian perjantaina töissä, pitääpä laittaa hälytys puhelimeen maanantaille. Olen hieman huolissani.

No sitten tämä fyysinen puoli. Selkäni kestää kymmenen kilon puntin ja kahden kauppakassin kantamisen, kahden tunnin kävelylenkin, palikoiden keräämistä tuhat kertaa päivässä, kaksi festivaalipäivää jalkojen päällä, mutta ei tätä istumisen määrää. Positiivista on se, että töissä on moottoripöydät, joten seisominenkin onnistuu. Olen tosin huomannut, että kun ruudulle lävähtää fiiliksen vievä työtehtävä, poistuu myös voima kehosta ja on pakko istua (nyt ymmärrän konkreettisesti, mitä eräässä toimintaterapian teoriassa määritelty eletty keho-homma tarkoittaa).

On se luojan lykky, että tätä herkkua on tarjolla enää kaksi viikkoa, vaikka olenkin ihan positiivisella mielellä. Ihmiset ovat kivoja, työ itsessään ihan ok ja pienen lapsen äitinä löydän mukavia puolia myös tunnin työmatkasta yksin autossa, myös puolen tunnin lounastauko lämpimine ruokineen tuntuu hyvälle. Silti, toimintakykyni on selkeästi laskenut ekaan opiskeluvuoteen tai kotiäitiaikaan verrattuna. Vaikka tunneissa teen vähemmän hommia kuin kouluvuonna, energiaa kuluu sitäkin enemmän - eikä sitä energiaa mitä pitäisi kulua eli siis vyötäröä kaventavaa. Tasapainoa ei voi mitata tunneissa, ainakaan pelkästään. Kyse on laadusta. Kliseistä, mutta totta.

Tulipahan vaan mieleen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Yksi ihminen painaa pitkää päivää ja on elämänsä kunnossa, ärsyttävällä tavalla pitää huolta koko elämästään niin, että tekisi mieli työntää jokeen se superhiippari. Toinen tekee kuuden tunnin päivää tai löhöilee kotona ne pitkät päivät, ja luulisi ehtivän siivota, mutta kämppä on kuin hävityksen kauhistus ja tyyppi myös. Sitten on se, joka tekee ylitöitä pahat mielessä ja se, joka pötköttää hyvällä fiiliksellä vaikka vuoden putkeen. Yksilöllä on yksilön tarpeet ja siinäpähän sitten onkin haastetta, että onnistuu kaivamaan kunkin energiavarkaat ja -lähteet esiin. Ovatko ne omat edes aina itselle kirkkaasti selvillä?

Toiminta on parasta huumetta

Terveys on kyllä hieno asia. Etenkin silloin, kun sitä ei ole. Kipu tai muuten epämukava olo, tai vain pelko oman terveyden tilasta alentavat enemmän tai vähemmän toimintakykyä ja saavat odottamaan sitä päivää kun ei enää satu tai tarvitse miettiä mikä mua vaivaa. Ihmiset tietysti eroavat siinä, kuinka hyvin pystyvät toimimaan missäkin tilassa. Yksi lähtee syöpähoitojen jälkeen pikku paserulle, toinen vajoaa sohvannurkkaan kun kalanpiikki jäi kitarisoihin kiinni.

Itse olen taistellut vaarattoman, mutta kivuliaan (tai no kivun subjektiivisuudesta saisi uuden tekstiaiheen, mutta jopa yhden lapsen maailmaan työntäneenä olen kokenut viime kuukaudet suhteellisen sietämättöminä ainakin osan aikaa) vaivan kanssa nyt noin kolme kuukautta. Aluksi vietin sohvannurkassa hyvin paljon aikaa, sen mitä lapsen hoito ja pakolliset kotitoimenpiteet antoivat periksi. Jumpassa käynti jäi. Koko elämänhalu pakeni, kun sattui. Pähkinänkuoressa paraneminen "eteni" kaksi askelta eteen, yksi viiva kolme askelta taakse, kukaan ei osannut sanoa mikä auttaisi tai kuinka kauan paraneminen kestää. Anteeksi, mutta vitutti.

Ajattelen, että tunteet olivat myös hyvin lähellä masennuksen tunteita - ei huvittanut mikään ja olisin vain halunnut laittaa silmät kiinni ja herätä sinä päivänä kun homma on ohi. No, se ei käynyt. Vaavi vaati huomiota ja hoitoa, imuroidakin piti ja loppujen lopuksi tympäännyin siihen, että kipu tai sen poissaollessa tieto/pelko sen palaamisesta valloitti vähintään 50% ajatusvirrasta. Ei kukaan halua olla niin itsetietoinen ja on kiva ajatella jotain muutakin kuin omia ruumiinosia. Niinpä päätin, että tämä perkule ei elämääni ohjaa ja jatkoin elämääni mahdollisuuksien mukaan siitä, mihin se kivun tultua kuvioon jäi. Koska tiesin, että kävely on vaivaan hyväksi, lisäsin kävelyitä joka päivälle. Vaunuissa vielä viihtyvän alta yksveen kanssa se on helppoa. Aloin touhuta muutenkin kaikenlaista (ks. muut kirjoitukset) ja lakkasin kieltäytymästä menoista tilani takia. Kipu on omituinen juttu. Välillä siitä on todella tietoinen ja välillä sen unohtaa. Kiva tai ainakin ajatukset muualle vievä tekeminen selvästi siirsi ainakin minun tapauksessani kiputuntemukset taka-alalle. Tämän huomasin jo jokunen vuosi sitten kun edellisen kerran jouduin tosissani kohtaamaan kehon rajat - paikallaan istuminen oli pahinta (no selkävaivan kanssa se nyt on muutenkin) ja mukavia tehdessä jomotus ei tuntunut pahalta tai unohtui kokonaan. Kireässä tilanteessa taas kipukokemus vahvistui, esimerkiksi ruuhkassa ratissa tai tyhmänä päivänä töissä.

Huomasin sattumalta apteekista ottamassani Terveydeksi -lehdessä pikkuartikkelin "Muisti pitää toiminnasta" (Uutispalvelu Duodecim). Siinä kerrottiin vanhuksille - ei määritelty -Yhdysvalloissa tehdystä tutkimuksesta, jossa heidän päivittäisiä toimiaan seurattiin ranteessa pidettävällä liikemittarilla, joka rekisteröi pienetkin toiminnot, kuten kortinpeluun tai tiskaamisen liikunnan lisäksi. Tutkimuksen tulosten perusteella aktiivinen vanhus säästyy Alzheimerin tautiin kaksi kertaa todennäköisemmin kuin vähiten liikkuva. Myös liikunnan kuormittavuus pienensi sairastumisriskiä. Seuranta kesti neljä vuotta.

Mielekäs toiminta siis ylläpitää toimintakykyä poistamalla kipua - no, ainakin minulla - ja siten mahdollistamalla lisää toimintaa. Lisäksi touhuamalla (tosi ammatillinen termi) voi avittaa päätään pysymään klaarina. Voisiko särkylääkereseptin rinnalle ja jokaiselle eläköityvälle antaa toimintasetelin, jolla voisi ostaa toimintaterapiapalveluita? Työllistävän vaikutuksen lisäksi yhteiskunta säästäisi todennäköisesti rahaa, kun vanhukset voisivat elää kauemmin kotosalla ja kipuunsa kyllästyneet pääsisivät takaisin toiminnan syrjään kiinni. Ja hei miettikää toiminnan tuotoksia - varusmiehille sukkia, työttömille safkaa, maalattuja kiviä vaikka koko Suomen tarpeisiin!

Jälkikirjoitus "Terapiaa ja terapiaa": Kävin edellispäivänä ekokauppa Ruohonjuuressa hakemassa sappisaippuaa, lapselle hyttyskarkotetta, hennaväriä ja luonnonkosmetiikkasarjan shampoota (mies taitaa pelätä, että seuraavaksi muutan johonkin kommuuniin kasvattamaan nauriita) ja silmiini osui hyllynreunalappu "terapiavahat". What? Kyseessä on sarja aromaterapeuttisia vahoja, joista höyrystyy käsiteltäessä eteerisiä öljyjä ilmaan ja aineksia myös imeytyy ihon läpi. Lisäksi vahoihin on valittu haluttuja ominaisuuksia vahvistavia värejä. Myös vahan koostumuksella on "tyynnyttävä ja rauhoittava vaikutus". Sarjassa on kahdeksan tuotetta eri tarpeisiin: Sleep, Calm, Think, Breathe, Travel, Unwind, Slim ja Quit. Otin tässä vaiheessa vain esitteen (lukea voi myös täältä), mutta sen verran vahva "ei voi olla totta" ajatus oli, että ehkä pitää joskus kokeilla. Olisipa tosi kokonaisvaltaista, jos voisi samalla harjoittaa käden lihaksia ja vaikka parantaa keskittymiskykyä (Think)!

Hulahulluus

Kyllä kapitalisti on ovela! Yhdelle vatipäälle kun saa myytyä tuotteen niin hyvin, että tämä kyseinen henkilö suosittelee sitä esim. kolmelle, joista kukin suosittelee sitä kolmelle jne, niin ei aikaakaan kun varasto on tyhjä. Minimipanoksella maksimituotos! Tämä toimii erityisen hyvin noin vuoden vanhojen lasten äitien kohdalla. Myy yhdelle, myyt kaikille. Kukaan ei kyseenalaista. Kaikki ostavat. Jotkut jopa käyttävät!

Edellinen perustuu tositarinaan. Eräällä foorumilla, jossa kirjoittelee muuten suhteellisen järkipäistä porukkaa, on räjähtänyt yhdenlainen joukkohysteria. Nimittäin hulavanteeseen! Muistaakseni ensimmäinen osti vanteen treenatakseen vyötärönseutua häämekon sopivuuden maksimoimiseksi, ja siitä se sitten lähti. Tällä hetkellä ymmärtääkseni ainakin kymmenen on hankkinut välineen, ja varmaan vähintään saman verran mietiskelee, että pitäiskö. Varmasti tässä kohtaa jo arvataan, että minä kuulun ensinmainittuihin, olenhan yllytyshullu nimenomaan treenivälineiden kohdalla. Ostosteeveestä en sentään ole hankkinut mitään, Anttilasta ostin joskus ministepperin, joka jäi kyllä kaappiin. Nyt kuitenkin tämä hula-asia on aivan eri! Sitä tulee käytettyä!

Itse hankkimani vanne painaa 1,2kg ja maksoi 24,90€. Tiedän, että esim. näitä on hankittu (toki saa myös sadasta eri verkkokaupasta ja tavarataloista, linkit ekoihin, mitkä tuli haulla):
Eco Body hula ring
Gymstick hula ring

Sain renkaan kotiin perjantaina, jolloin piti tietysti vetää ekat treenit. Jotkut kanssasisaret ilmeisesti vetelivät maksimitreenejä jo ensimmäisellä kerralla, mutta ajattelin, että pidetään nyt järki kädessä, sen verran kun sitä vielä on. Hulasin (tämä on korrekti verbi kuvaamaan toimintaa) ehkä viisi minuuttia, josta ehkä puolet hula oli menossa jossain muualla kuin minun vyötärölläni. Mies ja lapsi katsoivat, mies oli hiljaa, lapsi nauroi. Hyvä, että voin olla jopa kahdella tavalla hyödyksi samaan aikaan, kaventaa omaa vyötäröä ja huvittaa lasta! Miehen naamalta en osannut lukea oikein mitään. Pikkuhiljaa vanne alkoi pysyä siellä missä pitää, ja hauskaahan se on! Kunnon muzak taustalle vaan, niin aika suorastaan lentää! Pikkuisen kirvisteli lonkkaluita, kyljet sen sijaan turtuivat aika nopeasti. Viisi minuuttia oli ekalla kyllä aika maksimi. Toisin kuin seuraavana päivänä, enkä tarkoita nyt että silloinhan vetelin jo puoli tuntia. Suosittelen kaikille hulausamatööreille kietomaan esimerkiksi paksun kaulaliinan alueelle alin kylkiluu - häpyluu, välttääkseen kivun ja ehkä myös tämän:

Kokeilleet ovat raportoineet tuloksia jo kahdessa viikossa, joten innolla odottelen! Jos pelkkä tautinen vispaaminen ei innosta, voi katsoa ideoita monipuolisempaan harjoitteluun esimerkiksi täältä. Muista mitata vyötärö etukäteen, niin ei ruhjeet kasvata ympärystä!

Karjalanpiirakoita iltahämärissä

Sainpa männäviikolla päähäni tehdä karjalanpiirakoita! Lapsen iltapuuroaikaan keittelin sisuksen ja vaivasin taikinan ja nukkumatin käynnin jälkeen pääsin rypyttämään. Ei se nyt niin iso homma ollut. Ohjeen otin Noora Shinglerin kirjasta, mutta suositan nappaamaan reseptin jostain oikeasta keittokirjasta. Ei nimittäin ollut ihan kaikkea amatöörin tarvitsemaa tietoa mainittu ja muutenkin vähän omituisia juttuja siinä - esim. ohje laittaa 4dl riisiä litraan vettä, kun perusriisipuuro-ohjeessa kehotetaan laittamaan 1,5dl. Aikamoista tököä, luulen ma! Omasta puurosta, jonka muuten tein ohrasta monestakin syystä, sen sijaan tuli vähän turhan velliä, kun suurimopussissa ei ollut kuin uunipuuron ohje. Keitä siinä sitten sopiva puuro kun kaikki ohjeet ovat sinne päin! Shinglerin reseptissä piti myös itse tajuta laittaa suolaa puuroon. Kyllä, jollekin tämä voi olla itsestäänselvyys, mutta kun reseptistä tehdään, tehdään reseptistä eikä omasta päästä. Hulluttelin kuitenkin ja laitoin sen teelusikallisen, joka ei riittänyt mihinkään. Olen muuten hullutellut aiemminkin tehdessäni rahkapiirakkaa, ohjeessa luki 1tlk rahkaa ja olin kovin ihmeissäni, että miten kahden munan kanssa tulee vain teelusikallinen. Kävin totaalihulluksi ja laitoin kaksi ruokalusikallista rahkaa! Oli se aika munakasta piirakkaa, hehheh.

No mutta näistä piirakoista tuli kuitenkin tosi hyviä! Kuori oli oikeinkin onnistunut, jopa siinä määrin, että itärajalta kotoisin oleva aviomieheni kehaisi. Ja se on paljon se. Yleensä siitä suunnasta tulee lähinnä kehitysehdotuksia tai syvä hiljaisuus. Kaulin pohjat pikkukaulimella soikioiksi, mutta rypytysvaiheessa totesin, että pyöreä olisi ollut parempi. Mies tehdessään on käyttänyt kaulintaan myös pastakonetta, toimii, mutten jaksanut kaivaa sitä esille. Tein pohjista myös melko ohuita, mutta edelleen rypyttäessä paksummaksi jääneet kappaleet toimivat paremmin, etenkin kun puuro oli vähän velliä. Pyöreitä, läpikuultamattomia ensi kerralla siis! Rapeita tuli ja päälle sulatettu voi korjasi suolafibaa - myös munavoihin laitoin "tarkoituksella" vähän enempi suolaa, että ei sitten erotu se suolaton puuro.

Voi kun Keuruun mummo olisi vielä opettamassa, miten nämä kuuluu oikeasti tehdä.

Vellipuuroa - litranen nestettä (oisko ollut kolme maitoa ja 6-7 vettä) ja 1,5dl ohrasuurimoita. 

Ruistaikina odottavalla kannalla.

Rypytystä vaille. Väliin kandee laittaa jauhoa eikä pidä kasata liian montaa, etteivät tartu kiinni toisiinsa. (Ei tarttunut!)

Kohta...

"Söpöjä", sanoi mies.

Rukkausta puolijulkisessa tilassa

Kyllä, rukkausta, pihalla. Asumme pienessä taloyhtiössä keskustan laidalla, ja meitä on siunattu kauniilla sopivan kokoisella pihamaalla. Muutamat harvat asukkaat ovat pitäneet pihasta huolen, vähän siihen malliin, että saa osallistua, mutta näin tehdään. Erityisesti eräs vanhempi herrasmies on ideoinut ja toteuttanut kaikenlaista pihapiirissä, mikä on toisaalta hyvä. Kuinka monessa taloyhtiössä näet asukkaiden paklaavan rapautuvaa siivousparveketta tai suorittavan muita korjaustoimenpiteitä? Tunnusta pois, käännät katseesi ja ajattelet, että "soitan huomenna huoltomiehelle". Ikävä kyllä, huoltomies hoitaa maksusta. Miten paljon voitaisiin säästää, jos ihmiset saisivat hiukan yhteisöllisyydestä kiinni ja tehtäisiin jotain pikkuhommia itse? Päästiinkin taas lempiaiheeseeni, pihistelyyn...

Takaisin pihahommiin. Ajan kuluessa olen tullut tutuksi naapureiden kanssa, kun lapsonen on kyllästynyt sisällä oloon (ja minäkin vähän) ja ollaan hengailtu pihalla soraa siirrellen. Asukasvaihdon seurauksena olen myös päässyt sanomaan mielipiteeni siitä, miten asiat olisi kiva tehdä. Hiemanko tulee muuten lisää motivaatiota siitä, että saa itse päättää ja tuntee, että omalla mielipiteellä ja tekemisellä on vaikutusta! Jotenkin vaan tämä välähti päässä kun taas yksi päivä mietiskelin sitä, mikä ihmisen saa toimimaan. Vaikka ei kyseinen toiminta (puutarhanhoito) sinänsä ole mikään first choice minulle, motivoidun kuitenkin osallistumaan, kun tunnen tekeväni myös vähän niinkuin itselleni. Henkilökohtaisesti innostun myös uusista jutuista, joten en usko, että tulen joka kesä maalaamaan kiviä tai istuttamaan yrttejä. Ensi vuonna sitten jotain muuta!

Tässä kumminkin viime aikojen aikaansaannokset luonnollisessa ympäristössään.













Vähän aikaa sitten Strömsössä tytöt loihtelivat vanhasta hetekasta ja rautatuolista pehmeämmät versiot pujottelemalla vanhoista lakanoista niihin uudet pehmusteet. Tykkäsin heti ideasta, ja kuinkas ollakaan, eräs poismuuttanut oli jättänyt roskikseen baadenbaadenin rungon! Ei muuta kuin vieraille lakanakaapeille ja uusi kokeilu voi alkaa! Lakanoiden puutteessa olen vielä puolitiessä, mutta homma jatkuu kunhan saan täydennystä materiaalivarastoon. Väri on hempeä, ja sopii hienosti kukkivalle pihallemme. Ehkä vedänkin istumaosioon jotkut neonvärit - vähän piristystä pastellimaailmaan.
 

Pihakeinun kohdalla en oikein ymmärrä mitä tapahtui. Aikomukseni oli pestä pois linnunkakat, lopulta huomasin peseväni ja öljyäväni kiikkua. Ihan kivahan siitä tuli, ja kestää taas säätä vähän paremmin. Miekkonen vielä kiristi ruuvit, kyllä taas kelpaa tätien keinua. Väsäsin vielä linnunpelotteeksi ceedeelevyistä kiiltävät killukkeet. Toinen puoli on tietysti se levyn alapuoli (pelottava puoli) ja toisen puolen maalasin taustaan sopivaksi vihreällä akryylimaalilla ja sudin siihen vielä Turun Sanomista leikkaamiani pikku perhosia jo tutuksi tulleella decoupagelakalla (sievä puoli). Luulin olevani kovinkin fiksu kun ripustin levyt keinuun karhunlangalla - "se kestävä" - kunnes päivän heiluttuaan tuulessa toinen oli kiertänyt itsensä narun jatkoksi sen verran tehokkaasti, että naru oli katkennut ja perhoset levyttivät maastossa. Tällä hetkellä toinen levy heiluu ujosti toisessa päässä keinun yläkarmia, ja toisessa päässä kakkivat edelleen räkätit. Ystäväni harakka kävi onneksi hätistämässä ruskeatakkeja tiehensä. Tykkäävätkö harakat jostain mistä räkätit eivät? Aattelin, että voisin motivoida harakkaa jollain jatkamaan tätä toivottua tapaa. Ilmeisesti kummatkaan eivät ainakaan pelkää kiiltävää... Tässä vielä tilanne ennen puhuria.

Pihistelystä puheenollen, tilasin tämmöisen: Gymstick Hula

Kiviäki kiinnostaa

Tabula rasa

Anna askartelee taas! Ja innostuu siitä! Tänään oli viimeinen tunti kurssia "puutarhanhoito terapeuttisena toimintana" - kyllähän se virtuaaliportvoliossakin näkyy, että joku juttu sillä on nyt menossa - ja ohjelmassa oli virallisen osuuden lisäksi hieman kevyttä decoupagelakkausta ja kivien maalausta sekä yrtti-istutusta (jep, nyt julkisella paikalla). Kurssi oli muuten oikein miellyttävä ja kävimme muun muassa Oikeiden Ihmisten kanssa tekemässä puutarhan keväthommia. Se on aina mukavaa kun käsitteet alkavat elää ja tajuaa, että ai NÄIN.

Eihän tästä lakkaushommastakaan täydellistä lopputulosta ainakaan omalla kohdalla tullut, kun uusien luokkatovereideni kanssa painettiin menemään ilman käyttöohjeita. Ohjeet oli kyllä monistettu kullekin, mutta lukemiseen menee liikaa aikaa, me halutaan heti hommiin. "Laitetaaks pelkästään päälle vai alle ja päälle?" "Laitetaan sekä että, molempi parempi" "Joo laitetaan!" Tovereiden tekosista tuli tosi kauniita, en tajunnut ottaa niistä kuvia, kun olin liian kiireinen oman taideteokseni kanssa. Minä peittelin maito/mehupurkkeja särvetillä, mutta jotain tapahtui ja paperi kävi ruttaantumaan. Ei onneksi pahasti, ja sain lopulta istutettua tillit. (Ei taida ehtiä juhannuspöytään.)

Nuo purkit ovat kovin käteviä, kun niissä on kosteussuojaus valmiina. Sudin servetin alle valkoista akryylimaalia, jotta purkin kuva ei näkyisi läpi ja annoin kuivua. Servetistä nypläsin valkoisen alusen irti ja leikkasin sopiviksi paloiksi. Parhaiten muilla lakkailijoilla näkyi sujuvan pienten kuvien lakkaus esimerkiksi ruukkuihin. Luulen, että oma paperilaatu oli hiukan liian paksua, joten lakka ei imeytynyt läpi tarpeeksi nopeasti, jolloin pinta rypistyi. Ohuemman kahvipaperin kanssa on kyllä varmaan omat haasteensa. Olin vissiin niin innostunut sutimisesta, etten näköjään ottanut yhtään kuvaa tekoprosessista...

Aamulla kouluun lähtiessä etsin kotipihalta talkoissa jemmaamiani kiviä, kun naapurin mummon ikkuna aukesi. Tätit olivat aktiivisina tyttöinä heittäneet ne "tuonne aidan toiselle puolelle". Kiitos! Täti seivasi vähän tuomalla parvekkeeltaan hienon pyöreän ISON kiven, jonka roudasin yhden löytämäni pikkukiven kanssa sitten kouluun. Ei ollut kovin järkevä olo kantaessani kiveä kuin lasta Ruiskadun aurinkoisella pihalla. Touhu kuitenkin osoittautui kannattavaksi, sillä kivien maalaaminenhan on aivan kivaa! Maalaamiseen käytin ihan vesiliukoisia akryylimaaleja ja päälle vetelin jo tutuksi tullutta decoupagelakkaa, jotta sade ei huuhtele hymyä pois.

Kiven antanut mummo toivoi kissaa kiven pintaan ja kissan hän sai. Karvinen, irvikissa, you name it. Vähän paksunoloinen kaveri ja suupielet ja hampaanvälitkin vähän mustanpuoleiset (sivellinvalikoima oli rajallinen), mutta hyväntuulinen tapaus. Mietin sijoittamista erään toisen naapurin vaikutusalueelle, josko saisi vähän hymyä naamalle, mutta pelkäsin, että seuraavaksi se on meitin keittiönpöydällä lasinsirujen seassa. Kissa on nyt sijoitettu kevättalkoissa kasvojenkohotuksen saaneelle pihallemme, jossa se sateenkaarikiven ja kivi-infokivien kanssa muodostavat ihan lystikkään asetelman. Haluan maalata lisää noita, seuraavaksi ehkä eri värisiä palloja tai jotain leppisjuttua. Värejä joka tapauksessa!

Nuo mainitut kivi-infokivet ovat muokattu varastettu idea. Luokkatoveri leikkaili lehdistä sanoja ja lyhyitä fraaseja ja lakkaili ne kivien pintaan. En kehdannut ihan samanlaista toteuttaa, joten etsin kukkien kuvia mielessäni kuva ikikukka-asetelmasta. Luokassa oli kuitenkin vain laskettelu/joulu/talvi/ratsastus/metsästys/mieheniskemisaiheisia lehtiä, joten päädyin selailemaan päivän Turkkaria. Sieltäpä löytyikin kirjaimellisesti kiven pintaan sopiva infolaatikko kiven ominaisuuksista. Niinpä meillä on nyt pihalla myös tietotaidetta!

Pitääpä ottaa vielä loppusijoituspaikasta kuva ja pihasta muutenkin; sinne on kaikenlaista tekeillä. Köyhän naisen omakotitalo tämä Pohjolankadun yhteisö. Mutta - miettikää nyt hei oikeasti, mitä jotkut ihmiset saa tehdä luennoilla. Maalata kiviä! Ha!

Koulun pihalta löytyy kaikenlaista hyödyllistä.

Tabulaan on tullut vähän väriä.

MAU!

Näiden koti on nyt Pohjolankatu 25.

Who's interested in balls?

Hahaa, ei SELLAISISTA palloista vaan treenipalloista! Laitoinkin jo aiemmin linkin Gymstickin antistress-palloihin - kummallista muuten, että tuotteilla ei ole oikeasti omaa sivua, vaan jouduin tyytymään johonkin Prisman sivuun! Huomasin boolsseista jutun Turkulaisessa joskus tässä keväällä ja ajattelin, että täytyy ottaa jemmaan tämä, että muistaa tämmöistenkin välineiden olemassaolon sitten joskus kun pitää jollekin olla avuksi.

Palloja myydään sekä stressi- että treenipalloina, ja niitä voi ostaa kolmen paketissa. Palloja on siis kolmea eri rankkuusastetta ja niissä on tasoa kuvaava hauskanen naama. Jutussa todettiin, että puristelupalloja voi käyttää puristusvoiman kehittämiseen ja verenkierron aktivoimiseen käsi- ja olkavarren alueella ja sopivat erityisesti kuntoutukseen. Meidän aluehan alkaa siitä olkapäästä, right?

Itsehän luulin palloja ensin kuntopalloiksi - siis jalkapalloa vähän isommiksi treenipalloiksi. Taidankin myydä idean Gymstickille. Olisi niin kiva, kun istumaannousuja tehdessä tuijottaisi vastaan joku näistä:

Yrttihommia

Epätoivoinen yritys ensisijaisesti kasvattaa mutta tällä hetkellä lähinnä pitää hengissä yrtit. Päädyin siirtämään kasvit vähän isompiin ruukkuihin ja parvekkeelle elelemään, nyt on "kesä". Näin pari päivää jälkeenpäin voin sanoa, että olihan se hauska touhuta mullan kanssa mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Yhtä pahoinvoivan näköisiä ovat edelleen. Oman haasteensa tuo n. tonni siitepölyä, joka leijailee parvekkeellemme päivittäin. Lisäksi varjossa on liian kylmä, auringossa liian kuuma ja parvekkeella ylipäätään liikaa porukkaa heti kun oven aukaisee. Ylimääräiset viilettävät lattiatasossa, mutta ulottuvat myös ylemmäs. Eräs niistä yritti heittää sukkaa kadulle edellispäivänä, taas yksi vahdittava asia lisää - seuraavaksi olla käräjillä kun lapsi heittää hakkapelin laidan yli ohikulkijan päähän.

Alku.

Loppu.

Uusi alku.

Misut eivät vahdi chiliä...

...vaan tipua!

Sukkaurakka

Aloitin jo alkuvuodesta kutomaan sukkia äidille jouluaattona esitetyn toiveen (määki haluun) mukaan. Suunnitelma oli kirjailla varteen pienet kääpiösnautserit, mutta idea osoittautui hiukan liian vaativaksi ihmiselle, joka ei jaksa katsoa mistään, miten se oikeasti pitää tehdä. Kahden värin nimipipo onnistui aiemmin, mutta kaksi lankaa on sitten kuitenkin vähän eri hallinnoida kuin kolme eri väriä (musta-hopeakäppänää ei vähemmillä oikein voi esittää). Pienen paussin jälkeen palasin työn pariin, purin hampaita ja sukkaa, ja jatkoin pelkällä mustalla. Se oli sentään itsestään selvä valinta sukan väriksi, tietävät kaikki äitini tuntevat. Sukan ohje on aiemmin mainitusta Stitch'n Bitch -kirjasta ns Jussi-sukka, mutta jätin tosiaan kuvion pois ja lisäsin hiukan omaa, lopputuloksena hieno makkaravarsi. Normaaliin tapaan toisen sukan kärki piti purkaa kahdesti, koska ensin se oli pidempi kuin ensimmäinen ja sitten luonnollisesti lyhyempi. Voisi kuvitella, että kerrosten laskeminen olisi vienyt vähemmän aikaa?

Tässä tulos, joka luovutetaan saajalle tänään, vain neljä päivää myöhässä. Äitienpäiväksihän ne piti valmistua, päätin edellissunnuntaina kudottuna ekan sukan varresta kolmannes... 

Sukkaläiskätesti: Mitä näet? (Vanha varis, eikö?)

Miten ne nyt näyttää kumminkin eri kokoisilta?

Varressa pitsiruusut isomummun jäämäpitsistä (kunpa minulla olisi myös ompelija-mummun taidot).

Ja tässä uuden omistajan jaloissa.

Turku sydän

Lenkillä kosteassa kaupungissa.

Näkymä Tuomaansillalta

Aurajokivarren kirsikkapuut

 

Tulppaaneja jokirannassa