Porkkanalaatikkofilosofiaa

Hei, olen Anna, äkkipikainen paskartelija, joka ei koskaan halua lapsia, mutta sen sijaan vaikka uran ja kaikkia hienoja asioita. Ei pidä enää paikkaansa! Jotain tapahtui, oliko se joulun taika vai yllättikö biologisen kellon julmettu nakutus? Tapasin miehen, jonka kanssa halusin yhtäkkiä sen lapsen, aloin haluta ennemmin rauhaa kuin rahaa ja nyt jumaliste olen alkanut askarrella! En ole voinut kuin ihmetellä ikäänkuin ulkopuolelta itseäni tässä joulupuuhasteluiden lomassa, miten nämä aktiivisoittamisen jälkeen mieluiten paikallaan olleet kädet ovat vimmaantuneet repimään pahvia, leipomaan ja kutomaan. Hanonin kirous on siis viimeinkin selätetty! 

Helposti kiihtyvä olen kyllä edelleen, ei voi mitään. Eilen porkkanalaatikkoa duunatessani mietiskelin ääneen, miksi iso porkkana maistuu aina vähemmältä kuin pikkanen. Lopulta olimme varmoja, että vihanneksen maku on vakio, mutta voimakkuus vaihtelee käytettävän tilavuuden mukaan. Mitä pienempään pakettiin ahdetaan, sen voimakkaampi. Ja sitten välähti - äkkipikaisuuden kanssa sama juttu! Isossa astiassa se loivenee lehmänlauhkeudeksi, mutta kun käytettävissä oleva tila on 160cm x normaalihko paino, on väistämättä tuloksena joitakin ylikuormituksen aiheuttamia virtapiikkejä. Näin sen täytyy olla! Ei kyllä kannata itsensä tästä tunnistavien ruveta mitään kesäkuntoa tavoittelemaan tai vastaavasti puolisonsa toimintatavat tuntien toisen kevätlaihista tukea, jos palkkiona on sitten kesän korvalla kaikin tavoin kireämpi pakkaus.

Laihiksesta puheenollen, pe-su olen urakoinut jouluhommia keittiössä: Kinuskikissan ohjeista lakkakakku jouluksi, päällinen siihen kakkuun, minkä kanssa ei suinkaan mennyt hermot eikä sitä ole vielä edes kaulittu, Maku -lehden kinuski-suolapähkinäpalat, sillä joulunahan ei ole ikinä tarpeeksi makoisia suuhunpantavia sekä sen porkkanalaatikon fuusiona kahdesta ohjeesta; Hellasoturin ja Makun. Männäviikoilla painottui säätäminen enemmän noihin syötämättömiin tekemisiin, kuten joululahjakutimiin, joita en paljasta kun kuitenkin joku saaja vielä menee ja lukee tämän.

Aatonaattoiltana alkaa pikkuhiljaa olemuksen vallata rauhan tarve. Tulee mieleen itsestäni vähän pojan kylpylelu. Delfiini ihan paikoillaan ja ystävällisen näköisenä odottaa ammeenpohjalla vatsa ylöspäin vuoroaan, kunnes joku vääntää vivusta kierroksia. Siitä kun päästää irti, pyrstö räpättää kuin maailmanlopun eellä (tänään varmaan taas jo uskaltaa käyttää tätäkin ilmausta). Jotain vastaavaa tapahtui myös minulle ennen joulua, ja pikkuhiljaa alkaa uusintaveivaus olla tarpeen. Kuka dippaisi loput sytykeruusut ja päällystäisi kakun? Minä olen sohvalla suklaiden kanssa maha taivasta kohden, lempeämpää otetta tavoitellen.

Kuvia kakusta tulee vähän myöhemmin joko "näin teet hienon" tai "varo näitä" -näkökulmasta. Ei tiiä vielä.