Itsenäinen Suomi

Jokin aika sitten oli aamuteevessä mielenkiintoinen juttu. Elina Paju oli kertomassa väitöksestään, joka oli etnografinen tutkimus materiaalisuudesta, ruumiillisuudesta ja toimijuudesta päiväkodin arjessa. Tutkija lähti päiväkotiin ajatuksena saada tietoa vuorovaikutussuhteista, muttei tuntunut saavan kiinni mistään. Asiaa pohdiskeltuaan hän kekkasi, että tilanteessa vaikuttaa paljon muutakin kuin ihmiset - fyysinen ympäristö ja sen erityispiirteet. Tämähän me toimintaterapeutit jo tiesimmekin. Mutta! Tutkija huomasi mielenkiintoisen eron tyttöjen ja poikien välillä. Tytöt saavat spontaanisti enemmän läheisyyttä toisiltaan ja aikuisilta, koska heillä, toisin kuin pojilla, on A) pinnejä ja pompuloita, B) pitkät hiukset ja C) nappeja ja rusettinauhoja vaatteissaan. He ihailevat ja hipelöivät toistensa vaatetuksia ja hiuksia ja saavat näin huomaamattaan ja tarkoituksetta, mutta tarkoituksenmukaisesti läheisyyttä ja fyysistä kosketusta. Myös aikuiset menevät lähemmäksi tyttöjä ja pidemmäksi aikaa auttaessaan nappeja kiinni, kiinnittäessään tukkalenkkejä ja solmiessaan rusetteja. Mitä tekevät pojat? Vetävät nepparilliset housut ylös ja viilettävät eteiseen pukeutumaan käytännöllisiin vetoketjuvaatteisiinsa ja tarralenkkareihinsa, jotka viisaat vaatesuunnittelijat ovat heille (ja heidän vanhemmilleen) suunnitelleet.

Miksi tämä on sitten oleellista? No. Kun meillä on tämä hermosto, jonka kautta tulevan aistitiedon perusteella saamme tietoa siitä missä olemme ja miten päin. Lapsi tarvitsee fyysistä kosketusta jäsentyäkseen ja ymmärtääkseen oman paikkansa ympäristössä ja oman nahkansa sisällä. Minuus syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja kosketuksella on suuri merkitys. Lisäksi auttamistilanteessa muiden kanssa lapsi voi jutustella aikuisen kanssa ja saada kuulluksitulemisen kokemuksia. Mietin vaan, että onko tässä selitys ilmiölle nimeltä kotimörkö? Se, jolle pienenä sanottiin, että olepas nyt reipas. "Älä itke." Sitten siitä tuli reipas, eikä se enää sitten kenellekään kertonutkaan miltä siitä tuntuu. Se ei myöskään osannut koskea eikä tulla kosketetuksi.

Tässä esikoisen (pojan) kasvatuksen tuoksinassa olen huomannut, että lapsen itsenäisyys on aika tavoiteltava asia Suomessa. Itselle saattoi olla vähän iso kriisi sen toukan tulo tähän talouteen, ja välillä olen itsekin suunnannut aktiivisesti sitä päivää kohti, kun tuo kerää kamppeensa ja muuttaa omaan kotiin mm. yrittämällä saada sitä nukkumaan omassa sängyssä, pissimään pottaan vuoden vanhana jne. Yritän kuitenkin ajatella, että ihokontaktin määrä on laskeva käyrä kun puhutaan omasta lapsesta. Viidentoista vuoden kuluttua saan olla kiitollinen jos se halaa jouluna ja juhannuksena, sanotaan, mihin en kyllä suostu! Minä haluan kasvattaa pojasta empaattisen ja lämpimän, kosketusta pelkäämättömän miehen.

1) Sille kasvatetaan heviletti. 2) Converset on NIIN tulevan kevään tarhakengät. 3) Kevättakissa on ehkä jotain nauhoja ja kesäpaidat on kaikki kauluspaitoja. 3) Viereen en kumminkaan ota ennen kolmea, kun timanttiporan vieressä on vähän huono nukkua.

Halikaa myös niitä poikia, isojakin, myös kotimörköjä!

Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Buka.jpg; Mörkö jaksossa Keskitalven kokko

Pipotti

...minkä seurauksena syntyivät nämä!

Ohjeena MakaMarrin versio, mikä on kyllä melko lailla sama kuin linkeissä oleva kukikkaiden kuosien. Eipäs sitä yksinkertaisesta monia versioita saa väännettyä. Ikuinen ongelma on päänympäryksen mitoittaminen, kun huomioonotettavana on trikoon venyminen. Aina on arpakauppaa se! Tein molemmat testikaavalla päänympärys / 2 - 1cm ja saumurilla lähti käden liikkeestä riippuen millistä pariin ompeluvaiheessa. Tänään kävi hyvin. Pojan pipo on napakka, mutta käyttökelpoinen, ja kun kangas on aika lupsakkaa matskua se varmaankin vielä venyy käytössä. Omaa pipoa jouduin ihme kyllä vähän ottamaan sisään, kun jäi vähän lerpalle. Lisäksi se kaipaa vielä hieman silittämistä. Sitä katsellaan syksymmällä...

Jos jotain olen oppinut pipontekemisestä, oleellista on laadukas trikoo. Minähän pihinä ostin halpoja kankaita, jotka kyllä näyttävät kivoilta, mutta eivät kestä käytössä. Pääkallokankaasta tehdyt housut menivät jo ekassa pesussa kamalaksi ja oma samanlainen piponi lepattaa korvien vierestä kun tuulee (pää ei ole käsittääkseni kutistunut). Tähdellinen kangas on seitinohutta ja ompelu yhtä helvettiä. Ensi kerralla vähän panostusta! Toki niin kauan kun jokainen pipo on mahdollinen jonkun toisen kuin tarkoitetun henkilön pipo, ehkä on parempi pitäytyä kohtuuhintaisissa kankaissa.

Heillä kaikilla oli niin mukavaa

Ensin täytyy painottaa, että kurssin, josta tässä aion kertoa, aihe oli "vapaa-ajan toimintojen ohjaus ja opettaminen". Sillä vaan, jos joku taas saa päähänsä, että toimintaterapeutit vain leikkivät ja keittävät kahvia päivät pitkät.

Tämän kirjoituksen tavoite on laittaa muistiin itselle se pieni hiven niistä lukemattomista toiminnoista, joita ihminen voi saada päähänsä tehdä vapaa-ajallaan. Kyllä meille teoriaakin opetettiin, mutta sehän on jo päässä integroituneena, eikö? Esimerkiksi askarteluideoilla sen sijaan on tapana kadota aivoistani ja olla tulematta takaisin. Blogissa on sentään tuo hakutoiminto, millä pystyy tarvittaessa palauttamaan.

Käytännön osiossa pelasimme ensin erilaisia lautapelejä ja Wiitä. Kummissakin olen huono, liittyykö sitten keskittymiskyvyn vai minkä puutteeseen, en osaa sanoa syytä. Silti oli hauskaa, koska kukaan luokkatoverini ei nähnyt tarpeelliseksi painella raivopistettä, mihin aviomieheni aina tähtää. Meille muuten ei pariterapiassa kannata sitten ikinä ehdottaa yhteiseksi tekemiseksi MITÄÄN pelaamiseen liittyvää. Ei sulkapalloa, ei keilausta, ei Kimbleä, ellei sitten tavoitteena ole varmistaa avioero.

Kurssin ihan inhottavin osio oli sitten se, että piti a) opettaa yksin tai samanhenkisen porukan kanssa muille jotain vapaa-aikana toimitettavaa ja b) osallistua muiden opetustuokioihin. Minun ja parini aihe oli kuvionuottien käyttö, siitä löytyy tietoa blogin menetelmä-osiosta, jos jotakuta kiinnostaa. Nyt yritän muistaa, mitä kaikkea minulle on opintojakson aikana opetettu.

Ensinnäkin kuviin piti tietysti ikuistaa askarteluosion tulokset. Ilmeisesti nykyään leikkaa-liimaa -tyyppistä toimintaa kutsutaan skräppäykseksi, jossa alkuperäisideana on käyttää kierrätysmateriaaleja, ao.kortissakin on käytetty vanhaa tapettia ja kirjan sivua. En muuten tiedä onko kelleen muulle tullut mieleen, mutta kyseistä sanaa kun vähän muunnetaan, saadaan lainasanaversio paskartelulle. Tämä mielestäni todistaa, että kyseisessä toiminnassa on jotain perustavanlaatuisen epäilyttävää maailmankaikkeudenkin mielestä. Ei vaan, oli se ihan hauskaa! Tuloksena oli kortti, joka piti antaa into piukassa jo etukäteen vastaanottajalle, vaikka ystävänpäivään on vielä pari viikkoa.

Skräppäys on vissiin yksi niistä toiminnoista, joihin saa halutessaan uppoamaan mania niin paljon kuin löytyy. Saatavana on kaikenlaisia muotti- ja prässikoneita, millä voi kuvioida ja leikata haluamiaan muotoja. Kortin ruusut ja koukeroinen on tehty sellaisilla. Ilmeisesti järkevää on ajan saatossa keräillä kaikenlaista pientä sälää, joista muotoutuu kätevä aarrearkku. Siten askarteluhimon (joihinkin ihmisiin sellainen voi iskeä) vallatessa ei tarvitse alkaa haalia materiaaleja kokoon.

Teimme korttien lisäksi myös kollaaseja ryhmässä. Sen verran pitää ottaa sanoja takaisin, että jos tämän laskee askarteluksi (ja pakko kai se on), niin olenhan minä sitten askarrellut paljonkin. Ei parempaa korttia kuin lehdistä leikelty!

Askartelun alle menee varmaankin myös origamien taittelu. Paperikukkien tekeminen oli toki hauskaa (vaikka kahden tekeminen koetteli jo ihan kärsivällisyyteni rajoja), mutta kyllä ehdoton suosikkini on kuvassa keskellä oleva kaveri. Siipiä kun liikuttaa, nokka aukeaa ja sulkeutuu! Poika ei innostunut ehkä ihan yhtä paljon kuin minä. Pieni hymy sentään irtosi. Näihin löytyy ohjeita kirjoista ja netistä niin paljon, etten nyt lähde avaamaan. Kukkiin on käytetty liimaa, varikseen ei. Musta paksu paperi oli kukkaan kenties hieman liian jäykkää, tai olisi pitänyt tehdä isompi. Valkoisessa kukassa on käytetty Trendin sivua. Pääasia on, että paperissa tai muussa materiaalissa on hyvä deadfold, oisko se sitten taitosten pysyvyys.

Seuraavaksi tulevat mieleeni viimeisenä opetetut leikit. Ilmeisesti myös leikkejä löytyy netistä, esim. MLLn sivuilta, jos tarve ideoihin tulee. Me pelasimme seuraavia: Mummot, metsästäjät ja karhut (fyysinen versio kivipaperisaksista), piipit ja pööpit (ei pysty selittämään lyhyesti, mutta hauskaa oli) sekä naps (no en jaksa selittää sitäkään). Leikitkään eivät ole henkilökohtainen suosikkini, sillä niissä pitää heittäytyä, nauraa itselleen ja mahdollisesti nolata itsensä, kenties jopa päästää kontrollista ja olla muiden armoilla. Se on SWOT-kartallani vielä W -ruudussa.

Erityisen kivaa sen sijaan oli luonnonmukaisen ihonhoidon oppitunti! Herätimme kenties jälleen kysymyksiä muissa opiskelijoissa liikkuessamme käytävällä lookissa, joka näytti siltä että "kasvoilles on oksennettu", mutta aineshan sisälsi viattomasti vain muussattua banaania, hunajaa ja sitruunamehua, kullakin erityinen tarkoituksensa ihon kaunistamiseksi. Superhelppo itse tehty kasvovesi yrteistä ja kiehautetusta vedestä sekä kaurahiutalekuorinta alustivat ja lopettivat projektin. Tähän aiheeseen oli jokin suositeltu kirjakin, mutta en nyt muista sitä tähän hätään.

Perjantailta jäi mieleen syystä tai toisesta myös Banoffee -piirakka, mikä onnistuu ilman uunia tilassa kuin tilassa. Tässä yksi resepti. Me emme kyllä keitelleet tuota toffeeta, vaan lusikoimme suoraan tölkistä sen kondensoidun maidon piirakkaan, ja hyvää oli. Vinkki viitonen kuulemma on, että sen sijaan, että keittää kolme tuntia purkillista, saman lopputuloksen saa mikrossa viidessä minuutissa. Kunhan muistaa seistä vieressä kiinteästi tuijotellen ja sekoitella. Muuten päässee siivoamaan mikroa. Äsken kun nopeasti guugletin, reseptejä näytti olevan yhtä monta kuin kirjoittajaa. Siitä vain valitsemaan ja monimutkaistamaan jos siltä tuntuu, mutta mahtaako olla vaivan väärtti, kun helpoinkin versio oli hyvä ja aiheutti joidenkin kohdalla jopa ylensyöntiä (en viittaa tietenkään itseeni).

Tutustuin myös PS3:een. Sitähän en olisikaan voinut kotona viimeisen 5 vuoden aikana tehdä. Toiminnan mielekkyyttä on luultavasti syönyt hieman se, että kotona olevissa peleissä on joko jääkiekkoa, jalkapalloa tai ihmisen tai vaihtoehtoisesti zombin aivot ruudulla, mikä aktivoi lähinnä liikkumaan poispäin konsolista. Nyt saamani pelikokemus osoitti, että kenties pitää antaa pleikkarille vielä mahdollisuus.

Tunnilla, jolle en päässyt osallistumaan, oli käsittääkseni kuorittu appelsiinia ja puettu sukkaa yksikätisesti. Pitänee koittaa kotona.

Nyt noista yllä kirjoittamistani luonnehdinnoista saa kuvan, että olisin kärsinyt noin 70% kurssista. Ei pidä paikkaansa. Vaikka toiminnat eivät olekaan ykkösvalintojani, oli ensinnäkin hienoa tutustua kavereiden intohimon ja mielenkiinnon kohteisiin. Ja toiseksi, sitähän se työnikin sitten on, ottaa selville mikä asiakasta motivoi ja mahdollistaa se hänelle. Enpä usko, että kaikki asiakkaat haluavat vain liikunnoida ja musisoida (omat flownlähteeni)...

Semmosta koulua viime aikoina. Jos jotakuta perinteisestä opetuksesta nauttinutta lohduttaa, ensi viikolla alkavat tutkimusmenetelmien luennot. Pääsee harjoittamaan tuota keskittymiskykyä ja kukaties kontrollikin pettää!

Ai niin, käytiinhän me leffassakin kartoittamassa elokuvan aktiivisen katsomisen terapeuttisia elementtejä. Löytyi! Myös yllättävän alaston pääosanäyttelijätär.

Porkkanalaatikkofilosofiaa

Hei, olen Anna, äkkipikainen paskartelija, joka ei koskaan halua lapsia, mutta sen sijaan vaikka uran ja kaikkia hienoja asioita. Ei pidä enää paikkaansa! Jotain tapahtui, oliko se joulun taika vai yllättikö biologisen kellon julmettu nakutus? Tapasin miehen, jonka kanssa halusin yhtäkkiä sen lapsen, aloin haluta ennemmin rauhaa kuin rahaa ja nyt jumaliste olen alkanut askarrella! En ole voinut kuin ihmetellä ikäänkuin ulkopuolelta itseäni tässä joulupuuhasteluiden lomassa, miten nämä aktiivisoittamisen jälkeen mieluiten paikallaan olleet kädet ovat vimmaantuneet repimään pahvia, leipomaan ja kutomaan. Hanonin kirous on siis viimeinkin selätetty! 

Helposti kiihtyvä olen kyllä edelleen, ei voi mitään. Eilen porkkanalaatikkoa duunatessani mietiskelin ääneen, miksi iso porkkana maistuu aina vähemmältä kuin pikkanen. Lopulta olimme varmoja, että vihanneksen maku on vakio, mutta voimakkuus vaihtelee käytettävän tilavuuden mukaan. Mitä pienempään pakettiin ahdetaan, sen voimakkaampi. Ja sitten välähti - äkkipikaisuuden kanssa sama juttu! Isossa astiassa se loivenee lehmänlauhkeudeksi, mutta kun käytettävissä oleva tila on 160cm x normaalihko paino, on väistämättä tuloksena joitakin ylikuormituksen aiheuttamia virtapiikkejä. Näin sen täytyy olla! Ei kyllä kannata itsensä tästä tunnistavien ruveta mitään kesäkuntoa tavoittelemaan tai vastaavasti puolisonsa toimintatavat tuntien toisen kevätlaihista tukea, jos palkkiona on sitten kesän korvalla kaikin tavoin kireämpi pakkaus.

Laihiksesta puheenollen, pe-su olen urakoinut jouluhommia keittiössä: Kinuskikissan ohjeista lakkakakku jouluksi, päällinen siihen kakkuun, minkä kanssa ei suinkaan mennyt hermot eikä sitä ole vielä edes kaulittu, Maku -lehden kinuski-suolapähkinäpalat, sillä joulunahan ei ole ikinä tarpeeksi makoisia suuhunpantavia sekä sen porkkanalaatikon fuusiona kahdesta ohjeesta; Hellasoturin ja Makun. Männäviikoilla painottui säätäminen enemmän noihin syötämättömiin tekemisiin, kuten joululahjakutimiin, joita en paljasta kun kuitenkin joku saaja vielä menee ja lukee tämän.

Aatonaattoiltana alkaa pikkuhiljaa olemuksen vallata rauhan tarve. Tulee mieleen itsestäni vähän pojan kylpylelu. Delfiini ihan paikoillaan ja ystävällisen näköisenä odottaa ammeenpohjalla vatsa ylöspäin vuoroaan, kunnes joku vääntää vivusta kierroksia. Siitä kun päästää irti, pyrstö räpättää kuin maailmanlopun eellä (tänään varmaan taas jo uskaltaa käyttää tätäkin ilmausta). Jotain vastaavaa tapahtui myös minulle ennen joulua, ja pikkuhiljaa alkaa uusintaveivaus olla tarpeen. Kuka dippaisi loput sytykeruusut ja päällystäisi kakun? Minä olen sohvalla suklaiden kanssa maha taivasta kohden, lempeämpää otetta tavoitellen.

Kuvia kakusta tulee vähän myöhemmin joko "näin teet hienon" tai "varo näitä" -näkökulmasta. Ei tiiä vielä.

Ja hän oli niin kätevä käsistään.

Nyt on ollut niin toiminnallinen syksy, ettei ole edes jaksanut kirjoittaa mitään! Toisin sanoen juuri mitään näkyvää ei ole syntynyt, tai näkyvä ei ole ollut sellaista, mitä olisi halunnut kaikelle kansalle jakaa. Tänään sen sijaan on ollut niin hyvä päivä, että on pakko raportoida; a) sämpylät onnistuivat ja b) askartelu(t) onnistui(vat). Minut tuntevat tietävät, että näiden tapahtuminen samana päivänä on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin saada salama päähänsä kahdesti.

Mitä sitten tapahtui? Aamulla totesin olevani niin kyllästynyt jälkiuunileipään, etten pysty syömään sitä enää. Toiseksi, koska olemme aina niin suunnitelmallisia kaikessa, erityisesti kaupassa, jääkaapin vihanneslokerossa on neljä kiloa porkkanaa. Tsädäm, porkkanasämpylöitä! Muiden kauppareissujen hudit eli sata eri lajia jauhoja ja siirappia ja muita tarpeita tekivät mahdolliseksi saada sämpylät kasaan vain pienellä lähikauppakeikalla. Hiiva oli taas loppu, syökö sitä joku?

Sisareni leipoo taivaallisia porkkanasämpylöitä. Itse tehdyt sämpylät, ainakin minun taikomani, ovat yleensä ihan ok heti uunista tultuaan, mutta kylmettyään ovat yhtä herkullisia kuin kesän mökillä viettänyt leipä. Siskon leipäset ovat pehmeitä vielä kahden päivän kuluttuakin. Olen kahteen kertaa muistaakseni yrittänyt saada aikaan jotain vastaavaa - ensimmäisen kerran sämpyläsessio tuotti ikivitsin teeleivistä, viime kerran tulosta en muista, varmaan joku defenssi toiminnassa. Näin miehen naamasta alkaessani hommiin, että sillä oli muutama neuvo tulossa, jotka kuitenkin kilpistyivät terveeseen itsesuojeluvaiston toimintaan ja raasti vielä puoli kiloa porkkanoita tasoittaakseen tietä. On se fiksu!

Pidemmittä puheitta, taikinasta tuli hyvä, se kohosi, se oli miellyttävä leipoa ja sämpylöistä tuli mahtavia. Mitä tästä opimme? 1. Aina kannattaa yrittää uudestaan, elä lannistu. 2. Tehkää itse omat teeleipänne (jotka muuten ovat loistava hätäapu, kun a) ei ole leipää b) ei ole sitä hiivaa eikä lähikauppakaan ole tarpeeksi lähellä).

Tässä vielä resepti hyvänäköisille.

... ja pullerot.

Mitä muuta tänään tapahtui? Mieheni kiinnostui ensimmäisen kerran askartelusta, koska askartelun tuloksena oli väline, jolla voi sytyttää asioita palamaan. Sytykeruusut! Niihin löytyy paljon ohjeita netistä, esim. tässä, joten en sen kummemmin selittele itse tekemistä. Ihan tosi nopeasti sain iltapuhteina yhdestä munakennosta ja parista talouspaperirullahylsystä pikkukakkosta katsoessa väkerreltyä yli kymmenen kukkaista, joten tämä on helppoa, halpaa ja nopeaa, jos kerran minäkin selvisin siitä eikä tullut edes kyllästyminen. Steariini on peräisin yhdestä keskikokoisesta pöytäkynttilästä ja sitä jäi yli.

Muutamia vinkkejä vielä, sillä ainahan voimme hioa tekniikkaa ja välttää vammoja.

1. Kun revit niitä pohjakippoja munakennosta, hyvä keino saada "ruusu" pysymään kipossa on jättää se munavälitötterön (virallinen termi) puoleinen reuna pidemmäksi ja taittaa se ruusun uloimman kiemuran sisään. Se vähän stabiloi kokonaisuutta, eikä sisus valahda niin helposti ulos.
2. Valkoinen steariini ei ole paras valinta, sillä siitä kuultaa kovin läpi munakennon hehkeä vihreä tai ruskeanharmaa.
3. Tuossa videossa näköjään täti on tajunnut, että steariini on melko lämmintä jos sitä joutuu enemmän iholle. Jotkut hanskat ehkä toimisivat paremmin kuin pihdit, koska minun ruusuni olivat kovin herkkiä tiputtamaan terälehtiä. Kannattaa antaa steariinin myös jäähtyä hetki ennen dippailua, koska tällöin se tarttuu paremmin. Ei liian kauan kannata kuitenkaan odotella, sillä kun vetelin viimeisiä kerroksia eli neljättä ruusuihin, viimeisten kohdalla pinta alkoi jo nahkaistua ja se jäi ikävästi ruusun pintaan kuin kaakaon kuori kitalakeen.

Tässä tuloksia! Ja juu, kyllä näillä voi sytyttää kaminaankin tulen. Mistään räjäytyshommista en sitten ota vastuuta. Joku muuten myi näitä kirpputorilla neljän kappaleen paketeissa hintaan 5€. On siinä hintaa munakennoilla ja vanhoilla kynttilänpätkillä.

PS. Tein vielä lisäksi yhden heijastimen, mutta niistä sitten erikseen. Ja koko syksyn menetelmät on kirjaamatta, aargh.

Raakileet. Tiukka on hyvä.

Yksi, ei kaunein.

Joku ehkä malttaa odottaa, että koko kyndeli on sulanut.

Se ei ole tamponi.

 

Siinä ne nyt on. Kerrankin ei ole "ei ikinä enää" -fiilis askartelun jälkeen.

Eih! Unohdin glitterin!

Syksyn tullen sieniä kasvaa

…karhunkankahalla, mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla. Minä sen sijaan keskityn ilmaiseksi ja keräämättä saatuun satoon. Sienet jätän kyllä muille kaiken kaikkiaan, koska a) minulla on sieniä näkemättömät silmät ja b) olen ymmärtänyt, että jos ei oikein tiedä mitä tekee, kannattaa käydä torilla. Isän puutarhassa kasvaa sekä mont lai omenoita että pikkuluumuja (mistä tietää, ovatko ne kriikunoita vai luumuja?), ja kun tarpeeksi kauan odottaa, ne näköjään kannetaan melkein perille saakka. Minun on siis pitänyt - kuten niin paljon muutakin - käydä noukkimassa ihan itse pikku kätösin maahan sataneita torjunta-aineettomia hedelmiä, mutta viime perjantaina jo vähän luovutinkin itseni suhteen ja ostin marketista kalliita kylläkin kotimaisia punaposkia ja valkeita kuulaita sekä karsean näköisiä ulkomaisia luumuja. Olisi vaan pitänyt odottaa, sillä kuinkas sitten kävikään!

Isäni oli itse vetreänä kerännyt meille kykenemättömille satoaan ja sisareni ystävällisesti toimitti minulle osani. Kannoin sentään itse autosta kotiin. Hyvä tietää, että jos joskus käyn huonokuntoiseksi enkä ihan fyysisestikään kykene juuri mihinkään, en ainakaan kuole luumunnälkään!

Lopputuloksena parvekkeella odotti uhkaavaa mätänemistä (aina riski, kun laittaa parvekkeelle ”vähäksi aikaa” kun jääkaappiin ei mahdu) runsas määrä tuoreita raaka-aineita! Mitäs sitten? Lapsi ihastui luumuihin, mutta kaikki oravaa pienempi menee lähes suoraan alas ja kiven kaivaminen peukalonpään kokoisesta luumusta jätti nautittavaksi lähinnä tahmaisen lammikon ja kuoret. Ei kukaan pysty syömään myöskään kolmea litraa luumuja ja pariakymmentä omenaa parissa päivässä, jos haluaa säilyttää terveytensä ja ystävänsä. Jouduin siis pohtimaan muitakin käyttökohteita.

SOSE

Kuluneen vuoden aikana parit litrat soseita keitelleenä päätin valmistaa ainakin pienen satsin nopeatekoista omena-luumuhilloketta vaikka puuron päälle (osa meni kiitokseksi isälle). Siihenhän ei muuta tarvitse kuin:

-          Pieni kattila, kansi

-          Tippa vettä pohjalle (vain tippa, ellet tee kiissulaa)

-          Kuorimaveitsi, ,siemenkodanpoistaja (onnasi kyllä kuorimaveitsen terälläkin kun en ole turhan tarkka)

-          Haarukka luumunkivien metsästystä varten

-          5kpl omppuja

-          10kpl pieniä luumuja

-          Maun mukaan sokeria

Toteutus: Poista omenoista kodat ja mahdollisesti kuoret, riippuen oletko sihtikurkku vai tykkäätkö pureksia. Luumut voi huuhtoa. Hetelmät kattilaan ja pienelle tulelle, kunnes ovat pehmeitä. Keitä mahdollisimman vähän! Vettä ei tosiaan kannata laittaa kuin ihan pikkasen, sillä hedelmät antavat itsestään paljon. Sokeria en yleensä laita, mutta nyt oli sen verran hapanta omenalaatua, että oli pakko kun omakin naama meni ruttuun. Omena itsessään toimii yleensä makeuttajana esimerkiksi raparperin kanssa. Laita sokeri vasta lopuksi maistettuasi sen tarve, sillä hedelmät myös makeutuvat kypsyessään. Hilloisen voi laittaa johonkin hienoon purkkiin, jos silmänruokakin kiinnostaa, tai mihin vaan helppokäyttöiseen rasiaan jääkaappiin. Vältä laittamasta kuumaa tavaraa muoviastiaan, t. yx foliohattu. Mössön säilyvyydestä en osaa sanoa, kun menee yleensä nopsaan suukista alas esimerkiksi puuron tai jugurtin kanssa.

VINKKI VIITONEN. Laske luumut, jotta löydät kaikki kivet, kun  ne hetken kuluttua irtoavat itsestään, katoavat sameaan kattilaan ja rikkovat lopulta sauvasekoittimen.

KUIVATUT OMENAT

Jo aiemmin mainitsemastani Shinglerin Nooran kirjasta sain idean kuivata omenoita, ne kun ovat niin terveellisiä ja auttavat makeanhimon tullen! No tähän nyt ei usko kukaan, ja itse asiassa tarkoitukseni onkin käyttää kyseisessä kirjassa oikeasti mielenkiintoni herättänyttä reseptiä ja tehdä suklaakuorrutettuja kuivattuja omenoita. Ystäväni Kuudes Maku –kaupan ansiosta tiedän, että niiden jälkeen ei tee mieli nannaa. 

Koska meidän ei ole mahdollista kuivailla omenarenkaita vaatteidenkuivatustelineessä (ohje meni jotenkin niin, että ”viritä naruja telineeseen ja korjaa sato muutaman päivän päästä”) kahden karvaisen ja yhden lähes karvattoman lattiatasokiitäjän vuoksi, ripustin omenat vähän korkeammalle verhotankoon. Mies oli systeemiin tyytyväinen, eikös se sitä tarkoita, kun sanoo ”nuo muuten kerää kärpäsiä”. Materiaalit:

-          Lankaa

-          Haluamasi määrä omenoita (aloita vaikka seitsemästä)

-          Yleisveitsi, siemenkodanpoistaja (ks. edellinen ns. resepti)

-          Leikkuulauta

-          Henkareita, nauloja, koukkuja. Kysy etukäteen: ”saanko laittaa koukun tähän”.

Toteutus: Omenoista kodat pois, ja leikataan ohuiksi siivuiksi. Ihan oikeasti, jos on kaltaiseni kärpäsen kärsivällisyydellä siunattu ihminen, ei kannata odottaa tekevänsä ”kunnon satsin” yhdellä kertaa. Seitsemässä omenassa oli jo ihan liikaa yksitoikkoista pilkkomista minulle, joten jos tarkoitus on mutusteltavien tekemisen lisäksi säilyttää hyvä ja jaksava mieli, on parempi ottaa tavoitteeksi ennemmin vähemmän kuin enemmän. Kun siivutat, muista: Omena on kuin mies - ei kannata ihan paperinohuiksi laittaa, semmoiset eivät kestä käsittelyä, mutta ei liiankaan paksuja, kun alkavat haista. Sitten vain pujotellaan naru rei’istä, ripustetaan roikkumaan ja ei kun odottamaan!

Edelleen kärsivällisenä ihmisenä päätin tosiaan hoidella kuivauksen huoneilmassa, en esim. uunissa (alle 50C, pari tuntia, luukku auki, guuglaa loput). Mahdollisuus yksi: käyn näpelöimässä niitä puolen päivän välein, lanka katkeaa, omenat lattialla, ainakin lapsella on hauskaa. Mahdollisuus kaksi: unohdan ne. Muistihaasteellinen voi ehkä laittaa puhelimeen ”muista omenat” -hälytyksen muutaman päivän päähän. Toisaalta, olisihan se kätevää, jos jouluna meillä olisi ikkunassa ihanan naavainen karvaköynnös, kun olen vähän huono koristelusektorilla. 

VINKKI VIITONEN. Lanka voisi olla ehkä jotain vähän kestävämpää kuin villalanka, tuoreet omenaviipaleet painavat yllättävän paljon. Olisi myös kiva, jos jo kuivuneissa omenanpaloissa ei olisi villankarvoja. Lisäksi, älä luule, että saat kymmenen omenaa metrin matkalle roikkumaan. 

Lopputulos: Korjasin nahkeat pyörylät kolmen päivän päästä pois ikkunasta roikkumasta. Ensituntumalta ovat aivan normaaleja epämiellyttävän tuntuisia kuivattuja omenarenkaita, joista kuitenkin pureskellessa irtoaa kiva happo ja makeus. Jesh! 

Palaan suklaadippausosioon myöhemmin…

Lakka-ajatuksia

Lakan poiminta on kuin elämä. Välillä tarpoo eteenpäin nostaen polviaan korkealle, ettei kompastuisi suopursuihin ja risuihin. Hillametsästys ei ole hättäsen ihmisen harrastus. Kiirehtimällä näkee vain raa'at hedelmät ja saa palata möksälle tyhjin astioin ja tarjota odottajille eioota. Ei sillä, että vastaanotto täydelle rasiallekaan välttämättä kovin positiivinen olisi. Edetään sopivalla hitaahkolla vauhdilla, mutta tarpeeksi faarttia ettei myöskään imeydy suonsilmäkkeeseen. Katsetta ei voi kiinnittää vain eteenpäin, vaan on vilkuiltava myös sivuille ja silloin tällöin pysähdyttävä kyttäilemään syvemmälle ryteikköön. Suolla vaanivat myös kaatuneiden puiden juuristoihin muodostuneet kuopat, joihin astumalla liikavauhdissa saattaa kääntää polvensa nurin.

Sumopainijan asento on hyödyllinen lakastaessa, koska kypsät marjat painavat varren notkolle ja parhaat palat ovat jemmassa tyhjältä näyttävien lehtien alla. Elämässäkin täytyy välillä painaa kyynärpäät polviin ja kurkkia ruohonjuuriin - kannattaa kokeilla myös uusia näkökulmia, kuten vilkuilua jalkojen välistä paluusuuntaan, saattaa nähdä jotain, jonka on liiallisella vauhdilla tai mietteissään ohittanut. Palata voi, jos tarpeelliseksi näkee, mutta kandee punnita tarkkaan, osaako enää takaisin siihen mistä lähti. Liian ahne ei parane olla. Matkan varrella näkyy painaumia levänneen elikon jäljiltä. Silmät on paree pitää auki myös eteen osuvien erikokoisten kakkakasojen varalta. Tosin pashaan astuminen ei haittaa, jos on oikeanlaiset jalkineet, sillä suo pesee kumpparit kun vaan jatkaa matkaa eikä jää paikalleen möllöttämään tai omia käsiään likaamaan. Jos on kärsivällinen, voi huomata männynoksien liikkuvan tuulessa huojuvalle puulle epätavallisesti ja muuttuvan sarvipariksi, joiden alta killittää kaksi tarkkaavaista, korkealla sijaitsevaa silmää. Elä hätäänny, persjalkaisen ei kannata suolla lähteä pinkomaan ainakaan kilpaa hirven kanssa. Ystävällisesti jutellen selviää tästäkin, tarvittaessa voi ottaa uuden suuntiman loivasti kaartaen sinne mistä oli tulossa ja toivoa, että karvakasa tajuaa, etten ole metsästysaikeissa, vaikka olenkin pukeutunut punaiseen isän vanhaan toppatakkiin (heinäkuussa).

Tämmöisiä oivalluksia tulvi mieleeni Etelä-Vartsalan harmaan taivaan alla raivatessani yksin (no oli mukana eräopasisäpuoli, koska olen sitä varmasti eksyvää sorttia, mutta mahduimme samalle suolle toisiamme näkemättä) tietä suopursuviidakon keskellä. Niin oli hiljaista, että korviin sattui. Saaliina lähes litra oransseja pilvimarjoja.